Palasin eilen takaisin suur-yrityksen työmyyräksi. Rehellisesti sanottuna 7 päivää poissaolleena jouduin todella muistuttaman itseäni siitä, miksi työskentelen kyseisessä paikassa.
Heti kun astuin ovesta sisään työpaikalleni, oli stressin aiheuttajat valmiina vastassa; muiden tekemättömät työt, luumuilu, juoruilu ja huono organisointi. Tilanne on siis aivan sama kuin aina ennenkin.
Ennen sairauslomaa kun kaikki kaatui päälle lysähdin kasaaan lattille ja annoin kyynelten tulla. Tällä kertaa en.
Ymmärsin sairausloman aikana, että minun on oltava stressaamatta työpaikkani ongelmista ja kaikesta paskasta mitä niskaan tulee ja keskitettävä voimavarani siihen, että valmistun koulusta ja voin maksaa vuokrani jollain muulla tavalla.
Unelmista pikkuhiljaa totta.
Siksikin kyseisenä iltana katsoessani työvuorta ajattelin itsekseni, ei ole minun kyynel. Hyvällä omallatunnolla siis aloitin niistä tehtävistä, jotka minulle kuuluivat ja kappas, aikaa ei todellakaan riittänyt ylimääräisiin hommiin. Mutta tein siis kaiken minkä pystyin ja olen tyytyväinen siihen. Loppujen lopuksi muiden käytöstä ja ajatuksia ei voi muuttaa, mutta voi muuttaa omaa suhtautumistaan eli tässä tapauksessa viitata kintaalla ja pitää turpansa tukossa juoruilijoiden varalta.
Vaikka vuorotyöläisen päivät ovat rankkoja ja pitkiä, on niissä onneksi myös ne valoisat puolet. Kuten koskematon ja puhdas maisema talvi yönä yksikseen fillaroidessa hiljaisen kaupungin halki.
Niin tosiaan; eilenhän oli se lumimyräkkä, jonka ansiosta kotimatkani neljästä kilometristä talutin tai oikeammin raahasin fillariani kaikki kolme kilometriä, jotka eivät olleet alamäkeä.
Kymmentä vailla yksi olin kotona. Paita oli hiestä märkä ja jalat hapoilla auraamattomasta tiestä, mutta eipähän tarvitse lähteä salille erikseen! Varustuskin kun oli sen verta kohdillaan, että vaakasuoraan satava lumi ei pistellyt silmissä ja DubStep antoi hyvän tahdin.
Nyt vain hissun kissun eteen päin nämä mietteet mielessä ja ilman stressiä, kiitos!
