Slow Acid in a colorful world

Löysin Photoshopista hue/saturation -toiminnon... ja siitähän se ajatus sitten lähti!
Jonkin tovin väriarvoja väänneltyäni rupesi jo vähän silmissäkin vilisemään.
Vaan voi miten mainion mukavaa puuhaa se olikaan!

And then I took some Slow Acid from Calvin and everything was different!

Is it blueish forest or bluish forest?

"Roses are red, Violets are blue.

That's what they say, but it just isn't true.

Roses are red, and apples are too.

But violets are violet. Violets aren't blue.

An orange is orange, but Greenland's not green.

A pinky's not pink, so what does it mean?

To call something blue when it's not, we defile it.

But ah, what the heck... it's hard to rhyme violet."

-From Dots poetry corner-

"Let's play house!

I could be the mother,

you could be the brother.

I could be the daughter,

you could be the father.

Together we could be perfect.

Together we could play forever.

We would never grow old.

You should play like I told!"

-Hippuismi-

"Rose are red, violets are blue, I forget the rest but your mother's a whore."

-Sean Connery-

My disturbingly lovable life

Tasan vuoden mittaisen 'määräämättömän' tauon jälkeen huomaan jälleen kirjoittavani 'vuoden ensimmäistä' blogi-tekstiä keskellä talvea. Odottelin kai jotain suurta ja kirkasta hehkulamppua syttyväksi pääni päälle ja kertovan minulle kuka olin, minne matkalla ja mitä siitä haluaisin kertoa. Lamppu syttyi kyllä, mutta vain kertoakseen, että kysymyksiini ei olisi vastauksia, eivätkä ne edes loppujen lopuksi olleet kovinkaan merkityksellisiä kysymyksiä.

Joten tässä olen taas.

Aikeissa raottaa universumimme verhoja minun aistieni kautta.

This is my disturbingly lovable life.

Please, Enjoy!

"Tammikuun nimi kuvastaa sen sijoittumista talven keskelle.
Tammi tarkoittaa joissakin murteissa sydäntä, keskikohtaa tai ydintä,
toisaalta napaa tai akselia.
Tammikuu on siis talven sydänaluetta. Tammikuun ja helmikuun käsittävä sydäntalvi on mielletty yhdeksi ajanjaksoksi.
Se on myös vuoden kovinta aikaa ja tammi on tunnetusti puista kovin ja kestävintä."

-Suomenusko-

Sydäntalven pienistä aurinkoisista hetkistä nauttiminen on tällä hetkellä ehkä parasta mitä tiedän!

Jäin vakavissani pohtimaan miksi ihmiset käyvät urheilukentillä luistelemassa pikkuruista ympyrää? Tai vielä parempaa, jäähallissa?
Vastaus saattoi olla jotain jäihin tippumisen ja jään laadun väliltä.
 Minäkin kokeilin kauniisti valaistua kenttää, mutta ei se vain oikein lähtenyt.

Siispä monen vuoden tauon jälkeen kaivoin luistimeni esille ja valloitin lähijärven jään!

"Olethan sitten varo-varo-varovasti siellä!?!"

Tietysti olen!

Kiikareilla kivasti tarkistin sulat paikat ja laskin virran suunnan.

Sormeilin uteliaisuuttani jonkun kairanreikää.
20cm on ihan riittävän paksu!

Visusti pidin myös silmällä muiden jälkiä, ei ollut sukellus jälkiä..

Löysinpä jopa samaisen saaren,
jonne ystäväni kanssa retkeilimme joskus, toisessa elämässä.

Silloin käveltiin jäitä pitkin kevättalven sulia avantoja väistellen.

Muistista hiljennyin saaren rantakivelle ja pian aloittivat saaren lukuisat palokärjet nakutuksen ja juttelun. Ensin yksi, sitten toinen, kunnes koko saari täyttyi elämästä!

Täällä on helppo hymyillä!

Alla kuukauden graffiti.

Paljon olen nähnyt "katutaidetta" yhdessä kaupungissa.

Tämä oli ensimmäinen joka oikeasti pysäytti.

Koska valtaosa olennoista on tavanomaisesti (haluaisin jostain syystä sanoa 'normaalisti', mutten pidä ko. sanasta) uteliaita ja toimeliaita otuksia, ei ympäristön tutkimista sovi ajoittaa vain niille parille tunnille kun päivänvaloa on saatavilla näillä leveyksillä.

So I did some more ice skating, or night skating!

Vaikka aurinko ei näillä leveyksillä kauaa viihdykään taivaalla,
on näin täydenkuun aikaan valoa tarjolla enemmän kuin riittävästi.
Jos meitä olisi ollut liikkeellä kaksi, olisin sanonut sitä vähintäänkin romanttiseksi.

Pimeä yö, täysi kuu ja miljardit miljardit tähdet.

Mutta koska olin siellä yksin ja kaiken kanssa,
oli se 'vain' taianomaista ja henkeäsalpaavaa.

Olla siellä yksin, yhtä kaiken kanssa.

Savonlinnan keskusta ja Schauman/UPM...

Night Vision, can you Imagine Dragon in Radioactive world?

Vuoden ensimmäinen

Tajusinpa tässä ajatuksiani hahmotellessani, että tämä on vuoden ensimmäinen tarinani. Ajatus luo aavistuksen verran paineita, sillä vaistomaisesti alan miettimään kuinka haluan kirjoitusvuoteni aloittaa. Mitä tämä alkava vuosi on sitten tuonut tullessaan? Paha sanoa, kun 365 päivästä on mennyt vasta yhdeksän. Pidin kuitenkin huolen, että edellinen vuoteni päättyi siihen, että mitään ei jäänyt puolitiehen. Kävin läpi keskeneräiset asiat ja tein kaikille jotain, ennen vuoden vaihtumista. Nyt olenkin siis jonkinlaisessa suvannossa, jossa vain kellun rauhallisena ja luottavaisena, että asiat järjestyvät kuten niiden kuuluu järjestyä.

Mieleni on kuin tuo ulkona vellova paksu sumu, joka on peittänyt kotikaupunkiani koko alkuvuoden. Se seisoo paikallaan seesteisenä ja rauhallisena, mutta niin läpitunkemattomana, ettei voi nähdä minne on menossa tai mitä vastaan on tulossa. Tältä minustakin tuntuu; luottavaiselta, mutta minulla ei ole aavistustakaan mitä tuleman pitää. Siksi istun hiljaa aloillani ja odotan.

Tämä vuosi on siitä erilainen verrattuna kaikkiin edellisiin, että minulla ei ole enään koulu kesken. Ymmärrän vasta nyt, kuinka raskasta koulunkäynti yhdistettynä kokoaika työhän on, sillä nyt minulla ei ole kiire minnekään eikä stressiä. Tokihan minä osaan edelleen luoda stressiä pienistäkin asioista, mutta uskon selviytyväni niistä nyt paljon helpommin. Olen lukenut viime päivät kirjaa, joka tarkastelee hyväksymistä tienä onnellisuuteen. Kirjasta tarttui mieleni sopukoihin ajatus kaiken väliaikaisuudesta. Sillä sitähän kaikki on, väliaikaista. Joten odotellessani mielessäni ja ulkona vellovan sumun poistumista, voin huoletta keskittyä pieniin mukaviin asioihin elämässäni; voin miettiä mitä teen tällä vapautuneella ajallani, jonka sain pitkän aherruksen jälkeen.

Ensinnä tein uudenvuoden lupauksen. Lupasin itselleni, että soittaisin joka viikko vähintään yhdelle ystävälleni ja ehdottaisin teekupposta. Olen aina ollut todella huono ottamaan ihmisiin yhteyttä, sillä viihdyn yksin pitkiäkin aikoja edes huomaamatta ajan kulua. Tämä ajatus kuitenkin heräsi minulle hieman uuden vuoden jälkeen, kun kysyin ystävältäni jaksaisiko hän juoda kanssani kupposen teetä. Ystäväni oli väsynyt työpäivän päätteeksi, mutta pienen empimisen jälkeen suostui. Mukavan ja lämpimän hetken jälkeen, toivottaessani hyvää illanjatkoa, sydämessäni liikahti ja lämmin aalto kulki koko kehoni läpi, sillä näin ystäväni silmissä aitoa iloa ja hyvää mieltä yhdessä viettämämme hetken johdosta. Se oli hetki, kun päätin, että haluan nähdä tuon ilon ja onnen uudestaan heijastuvan ystävieni silmistä, tietäen, että minä olen ollut osasyyllinen tuohon molemmin puoleiseen hyvänolon aaltoon.

Samaisena päivänä olin ostanut samaisen ystävän läsnäollessa kirpputorilta vihreän virkatun viltin. Maksoin viltistä nimellisen hinnan, sillä siinä oli lapsen nyrkin mentävä reikä. Viltistä tuli minun tämän vuoden ensimmäinen hyvänmielen ja uuden oppimisen projektini. En ollut virkannut mitään sitten ala-asteen ja minulla ei ollut hajuakaan mistä aloittaa. Kaivoin esille virkkaamista käsittelevän lehden, jonka olin joskus aikoja sitten napannut mukaani ajatellen sen olevan vielä hyödyllinen. Reiän umpeen parsiminen oli helppa, mutta halusin myös peittää paikan virkatulla kukkasella. Tästä seurasikin puolentoista tunnin mittainen virkkausoppitunti, englanniksi. Lehteni on nimittäin englannin kielinen, joten ohjeiden ja termien ymmärtäminen vei suuren osan ajasta, mutta lopulta sain kuin sainkin kukkasen tehtyä. Kukkanen näytti viltillä todella yksinäiseltä, joten virkkasin sille vielä muutaman kaverin, näihin meni aikaa enään noin 15 minuttia kukkaa kohden, joten en koe olevani ihan toivoton tapaus tässäkään lajissa.

 

Valkea joulu(kuu)

Lokakuun päättyessä valon aika on ohitse, mutta vain hetkeksi. Puut tiputtavat viimeisetkin näkyvät todisteet kauniista ruskasta ja antavat tilaa pimeydelle. Kaamoksen alku on aina pahin. On pimeää, sateista ja harmaata. Ehkä osaksikin juuri sen takia marraskuu on täynnä erilaisia juhlia. Ihmiset koittavat piristää itseään, tämän pimeyden koittaessa, jotta eivät vaipuisi masennuksen loputtomaan suohon.

Lopulta kuitenkin aina koittaa se hetki, kun kaikki muuttuu. Tänä vuonna juuri sopivasti raavittuani ensimmäisen joulukalenterin luukun auki, avautui ikkunasta kirkkaus ja valkeus. Lunta oli satanut koko yön ja pyry sen kuin yltyi. Kuuma teemuki kädessäni seisoin ikkunan edessä ja hypin sisäisesti riemusta. Äiti Luonto palkitsi meidät siitä, että jaksoimme pimeän marraskuun verhoamalla kaiken kauniiseen valkoiseen ja tuomalla valon takaisin toisessas muodossa.

Rakastan talvi öitä, kun kaikki hehkuu ja päiviä, kun häikäisee ilman aurinkolaseja.

Kädet kiertyivät vyötäröni ympärille ja sain suukon niskaani.

Korvaani kuiskattiin: "No hyi vittu mikä sää!". Se siitä kauniista hetkestä.

Karistelin kuitenkin mieheni aamuäreyden mielestäni ja suuntasin pihalle heti kun pyry lakkasi ja aurinko valaisi maan.

 Minun piti käydä samaisena päivänä hammaslääkärissä,

joten päätin ottaa kiertotien kotiin.

Täällä Savonlinnassa kun riittää rantaviivaa, mitä tallustella.

Hammaslääkärin luota tulee ihan omaa tarinaansa tuonnempana.

 Masennuksen kanssa elämisessä on muutama tärkeä kohta, joita noudattamalla yhteiselo tämän sairauden kanssa on jokseenkin tyydyttävää. Riittävän unen ja monipuolisen ruokavalion lisäksi ulkoilu ja miellyttävä puuhastelu saavat aikaan ihmeitä. Minulla nämä kaksi jälimmäistä luonnollisesti kohtaavat kuvausreissuillani.

Vesi jäätyy kaislojen ja korsien ympärille lasisiksi renkaiksi. Aaltojen heiluttaessa kaislikkoa kuuluu vieno helinä renkaiden osuessa toisiinsa.

 Jokainen kaupunki muuttuu lumen tultua monta astetta kauniimmaksi, kun harmaa betoniviidakko piiloutuu valkeaan lumivaippaan.

 Laituri kasvattaa kynsiä.

Tottahan se on, että ulkona on epämiellyttävän kylmä talvisin, varsinkin syystalvella pienikin pakkanen tuntuu jäädyttävän luita ytimiä myöten. En kuitenkaan haluaisi luopua siitä tunteesta, kun palaat pakkasesta sisään ja voin käpertyä viltin alle kuuman teemukin ja hyvän kirjan kanssa. Vain takkatuli puuttuu, mutta ehkä senkin vielä saan jonakin pakkaspäivänä.

Tätä tunnetta ei muuten voi kokea, jos ei käy siellä ulkona.

Tarkemmin kun ajattelee, niin yllättävän moneen hyvänolon tunteeseen vaaditaan pientä rääkkiä ensin.

Oli se sitten urheilusuoritus, avantouinti tai koulusta valmistuminen.

Nyt vain olemme aloillamme ja nautimme. Kohta on tammikuu ja valo alkaa lisääntyä ihan itsestään.

"Marraskuu..

... nyt on sen kuoreen kirjoitettu

beibi i love you."

Kylpyammeen pohjalle syntynyt taideteos.

Niin, teos syntyi, kun valmistelin tätä:

Walking Deadin hengessä.

Osallistuin opiskelijoiden järjestämään Zombie/Halloween Walk '13 -tapahtumaan.

Romanttinen tortilla-ilta kahdestaan. Tuli taas vedettyä maha niin täyteen, että sattui.

Mutta on ne kyllä hyviä!

Satuinpa paikalle Itikseen parahiksi näkemään nuorten(?) järjestämän muotishown.

Mukana oli myös jonkin sortin sirkusryhmä. Meno vaikutti olevan hyvä!

Illalla meidän meno oli myös mitä mainion. Rakas tätini täytti 50 vuotta ja järjesti Gardeniassa upeat Bollywood -teema juhlat.

Vanhana partiolaisena tein myös hyvän työn ja ostin serkultani partiolaisten joulukalenterin. Itsekin näitä myyneenä tuli lämpimiä muistoja mieleen.

Vietin myös laatuaikaa rakkaan kummi-tyttöni kanssa. Neljä päivää meni yhdessä hujauksessa ja nyt en malta odottaa, että pääsen uudestaan leikkimään tämän Pikku-Auringon kanssa.

Kuukausi päättyi mitä mahtavimmalla tavalla, kun Ismo Alanko toi 33 1/3 Taiteilijanelämää juhlakiertueensa Savonlinnaan. En ollut koskaan aiemmin saanut kunniaa nähdä Ismoa livenä ja nyt voin myöntää palvovani miestä aivan uudella tavalla.

Yllätysvieraana nähtiin myös pikkuveli Ilkka Alanko.

Show kesti 3,5 tuntia väliajan kanssa ja mikä show se olikaan!

Nää täpinät ei lopukaan ihan heti!