12. helmikuuta 2015

Back in da snow!


Viikon verran "suomen-syksyä" -leikittyäni muilla mailla,
(siellä missä lumisade aiheuttaa kansallisen hätätilan,)
on kiva olla taasen keskellä sokerilla kuorrutettua kotimaisemaa.


"Helmikuun nimi tulee jäähelmistä, joita näkyy puun oksilla suojasään jälkeisillä pakkasilla. Helmikuu on jälkimmäinen sydäntalven kuukausista eli »pikkutammi». Sitä pidettiin isoveljeään pahantahtoisempana. Se ei kuitenkaan onnistunut olemaan niin kylmä kuin tammikuu vaikka olisi halunnut."
-Suomenusko-



Ryhdyin tosin vakavissani harkitsemaan lumikenkien hankkimista
kahlatessani vyötäröä myöten hangessa taas vaihteeksi.
Vähän turhan raskasta touhua.
Vaan eipä tarvitse mennä hikoilemaan kaikkien muiden kanssa,
kireisiin vaatteisiin sonnustautuneena,
samaan pieneen huoneeseen...
ja käydä erikseen juoksemassa tienlaitaa,
notta saisi raitista ilmaa lihaskunnon lisäksi.


The Maze Runner


The Hunger Games


Burned places part 1


Pastu - Murju


Inside



Burned places part 2 -
Abandoned island




Toiset seuraa pohjan tähteä perille.
Täällä päin piippu tuhnuttaa tien kotiin.


Keskitalven auringon painuessa mailleen...


...syttyvät keskitalven kokot
loistamaan lämpöä ja valoa
pimeyden ja valon lapsille.
.


Talvin on kaunis.
Olen onnellinen, että saan edelleen kokea sen.
Ilmaston flippailusta huolimatta.
Mutten voi kieltää, ettenkö olisi tänään hihkaissut riemusta
pistettyäni nuhaisen nenäni ovesta ulos.
Siellä tuoksui keväältä!




3. helmikuuta 2015

Joutsenia horisontissa!


Piti kirjoittaa joka päivä.
Piti julkaista joka viikko.
Se on neljä bloggausta kuukaudessa.
Onko pakko olla viikon väli, jos ehtii neljästi ennen kuun loppua?
Lasketaanko kuu kalenterista vai kuusta?
Kuka sitä edes laskee?
No nyt on kauhea tarve selitellä.
Olin seikkailemassa viikon ja sairastin toisen.
Miksi ihminen selittelee?
Kelleen en edes kertonut mitä suunnittelin..
Eiväthän ystävät edes selityksiä kaipaa ja vihamiehet niitä usko kuitenkaan!

Seikkailusta teille tahdoin kuitenkin kertoa ja sen myös aion tehdä!



Seikkailu alkoi Lontoosta Thames joen rannalta...
Tai no, oikeamminhan se alkoi jo Suomesta, hypätessäni Wunderboyn kyytiin matkustaen hyvin monta tuntia pääkaupunkiimme kuunnellen eurodancea CD-levyiltä.
Ja eihän näitä luonnollisestikaan riittänyt kuin puolelle matkaa,
minkä jälkeen kierros alkoi alusta.
Tuli paljon teini-iän muistoja mieleen, niin hyviä kuin jo mieluusti unohdettujakin.
Olen silti kiitollinen kyydityksestä, ei pidä käsittää väärin.



Päivän verran sitten pörräiltiin Lontoossa, minä vanhoja muistoja verestellen ja kaveri uutta suurkaupunkia ihmetellen.



Illan kruunasi Die Antwoordin keikka, jota oltiinkin odoteltu siitä asti kun saatiin pienen ihmeen siivittämänä hommattua törkyhintaiset liput joltain jälleen myyjältä.
En ollut koskaan ennen ulkomailla keikalla ollutkaan,
joten voin sanoa, että henki salpautui jo sisäänkäynnin nähdessämme.
Sen jälkeen oli vuorossa todella paljon jonottelua ja odottelua ja jonon vaihtoja, kun narikan, wc:n ja juomatiskin jonot kietoutuivat toisiinsa.
Mutta kyllä se vaan kannatti! Keikka oli ehkä upeinta ikinä!
Ja tulipahan tampattua sen verran tunteella, että välillä hirvitti tipunko parvelta alas!
Mutta voi mahdoton miten täynnä energiaa olinkaan sen jälkeen!
Ja hyvä niin, sillä loppuyö kuluikin bussissa ja autossa kihisten innosta ja väsymyksestä matkalla Etelä-Walesiin.



Varsinainen määränpäämme oli merenranta kaupunki nimeltä Swansea,
siis oikeasti, 'joutsenmeri'! Ehkä siistein ja satumaisin kaupungin nimi ikinä!
Ja kyllä tiedän, että se lausutaan walesilaisittain 'swansi',
mutta ei nyt takerruta kielioppiin..



Viikkoonpa mahtui paljon kaiken näköistä!

Ihan ekana perillä odotti iloinen yllätys!
Ystävämme olivat samana päivänä muuttaneet uuteen osoitteeseen ja saavuimme reissussa ryvettyneinä siis keskelle muuttolaatikko merta.
Just tätä mä oon aina halunnut!
Ensijärkytyksestä selvittyämme autoimme paikkojen laitossa ja iltaan mennessä meillä olikin jo oikein viihtyisä asonto meille kaikille majoittua.
Tuli hyvä mieli auttavan käden ojentamisesta! 



Minulla kun on jonkin sortin fiksaatio korkeisiin paikkoihin, tai pikemminkin siihen perspektiiviin, minkä niistä saa, oli ihan pakko (taas) etsiä mestan korkein kohta,
joka tällä kertaa sattui olemaan kaupungin laidalla kohoava Kilvey Hill.
Huipulle rämmittiin iloisesti läpi ranteen paksuisten orjantappuroiden,
kun polun seuraaminen olisi ollut aivan liian helppoa meille leideille. 



Vaikka rakkaudella varjelemiani Vagabondeja vähän surinkin päivän jälkeen,
niin oli kyllä jokaisen reiän ja muta tahran arvoinen seikkailu!
Kotimatkalla käytiin tietty aiheuttamassa vähän pahennusta
kaivelemalla paikallisella hautuumaalla.
Älkääkä tekin käsittäkö väärin, joku fiksu oli piilottanut geokätkön sinne.



Toinen aktiviteetti-rutistus oli muutaman kymmenen kilometrin
pyörälenkki rannikkoa pitkin.
Pyöräliikkeen myyjällä tosin loksahti leuka lattiaan, kun tiedustelimme fillareita lainaan.
Luuli ensin että vitsailimme, ei kukaan kuulemma vuokraa pyörää tammikuussa.
Vastasimme, että eihän tuolla ole edes lunta ja aurinko paistaa ja on plussan puolella,
ja saimme kuin saimmekin lopulta vuokrattua fillarit
sekä kutsumanimen "Crazy Finnish Girls".
Mutta kai se on ihan OK surffata tammikuussa meressä,
mutta ei fillaroida kuivalla maalla.



Suurta ihmetystä aiheutti, edelleen, vuoroveden vaihtelu.
Mutta sen siitä saa kun asuu Itä"meren" rannikolla.
Atlantilla on hieman toiset kuviot meneillään
ja vaikuttavat voimat ovat aikalailla toisenlaisia. 



Tepastellessamme kuivahkolla merenpohjalla
myönnän ajatuksen käyneen mielessäni muutamaankin kertaan,
että minun ei pitäisi olla täällä,
tässä pitäisi olla metritolkulla vettä.
Ajatus kiehtoi minua syvästi ja herätti kunnioitusta luonnon voimia kohtaan.

Jylhien rantakallioiden juurelta etsimme luolaa,
jota olisi kuulemma joskus asuttanut noita, salakuljettaja JA murhaaja (wtf oikeesti?!)
Täällä kiviin iskeytyvän meren pauhu alkoi olla jo kerrassaan huumaava.
Tässä vaiheessa minulle myös selvisi, että ystäväni pelkää merta kuollakseen
ja hänen ainoa kosketuksensa vuoroveteen oli elokuva,
jossa porukka ratsasti pakokauhussa nousevaa merta karkuun.
Kaverihan alkoi sitten huutamaan, että nyt se meri tulee,
samalla kun lähti pinkomaan takaisin rantaa kohden.
Jäin vähän hölmönä siihen seisomaan ja pohtimaan,
että jos se meri nyt ihmeen kaupalla sieltä olisi niin nopeasti tullut,
olisiko hän siis jättänyt minut sinne?
Pistää pohtimaan.



Koska olemme myös vähän Badass Gurls, tuli todettua, että ei taidettu edes montaa metriä fillaroida teillä, joilla fillarointi olisi sallittua.
Onneksi ei jääty kiinni, vaikka joku pappa meitä siitä varoittelikin.
Mikäköhän olisi ollut tuomio?
Siis siinä tapauksessa, että selvisi hengissä kapeilta ja jyrkiltä rantapoluilla kuten me?
Koiranpaska-kieltokytltisssä luvattiin kuitenkin vain 1000£ sakot.



Kotimatka olikin yhtä autioitunut, kuivakka ja pitkä
kuin tunnelma yläällä olevassa kuvassa.

Reissu piti tietenkin huipentaa aitoon brittiläiseen siideriin ja aitoihin Fish'n chipseihin vanhassa brittiläisessä pubissa keskellä Lontoon sydäntä.
No sehän lähti tietenkin ihan lapasesta, eikä vähiten sen takia, että sikäläinen siideri on aika paljon vahvempaa ja miehet herrasmiehiä, jotka huolehtivat että neideillä on lasit täynnä. Loppu illasta oltiinkin sitten lasit ihan täynnä ja eikun samoilla silmillä lentokoneeseen omaan taskuun oksentaen! 
HVllä ollessa sitä luuli jo pahimman olleen takana. No mutta hv!
Kotimatka sujui laupiaan samarialaisen kyydillä,
joka kaikessa ystävällisyydessään huudatti koko matkan RadioEitä.
Vaikka Mikkelin kohdalla olinkin jo valmis hyppäämään liikkuvasta autosta,
päätin etten ole luovuttaja tyyppiä.
Olin kuitenkin hyvin onnellinen kun pääsin kotiin.
Aamen!


14. tammikuuta 2015

Slow Acid in a colorful world

Löysin Photoshopista hue/saturation -toiminnon... ja siitähän se ajatus sitten lähti!
Jonkin tovin väriarvoja väänneltyäni rupesi jo vähän silmissäkin vilisemään.
Vaan voi miten mainion mukavaa puuhaa se olikaan!


And then I took some Slow Acid from Calvin and everything was different!



Is it blueish forest or bluish forest?




"Roses are red, Violets are blue.
That's what they say, but it just isn't true.
Roses are red, and apples are too.
But violets are violet. Violets aren't blue.
An orange is orange, but Greenland's not green.
A pinky's not pink, so what does it mean?
To call something blue when it's not, we defile it.
But ah, what the heck... it's hard to rhyme violet."
-From Dots poetry corner-



"Let's play house!
I could be the mother,
you could be the brother.
I could be the daughter,
you could be the father.
Together we could be perfect.
Together we could play forever.
We would never grow old.
You should play like I told!"
-Hippuismi-





"Rose are red, violets are blue, I forget the rest but your mother's a whore."
-Sean Connery-




9. tammikuuta 2015

My disturbingly lovable life


Tasan vuoden mittaisen 'määräämättömän' tauon jälkeen huomaan jälleen kirjoittavani 'vuoden ensimmäistä' blogi-tekstiä keskellä talvea. Odottelin kai jotain suurta ja kirkasta hehkulamppua syttyväksi pääni päälle ja kertovan minulle kuka olin, minne matkalla ja mitä siitä haluaisin kertoa. Lamppu syttyi kyllä, mutta vain kertoakseen, että kysymyksiini ei olisi vastauksia, eivätkä ne edes loppujen lopuksi olleet kovinkaan merkityksellisiä kysymyksiä.

Joten tässä olen taas.
Aikeissa raottaa universumimme verhoja minun aistieni kautta.

This is my disturbingly lovable life.
Please, Enjoy!


"Tammikuun nimi kuvastaa sen sijoittumista talven keskelle.
Tammi tarkoittaa joissakin murteissa sydäntä, keskikohtaa tai ydintä,
toisaalta napaa tai akselia.
Tammikuu on siis talven sydänaluetta. Tammikuun ja helmikuun käsittävä sydäntalvi on mielletty yhdeksi ajanjaksoksi.
Se on myös vuoden kovinta aikaa ja tammi on tunnetusti puista kovin ja kestävintä."
-Suomenusko-


Sydäntalven pienistä aurinkoisista hetkistä nauttiminen on tällä hetkellä ehkä parasta mitä tiedän!


Jäin vakavissani pohtimaan miksi ihmiset käyvät urheilukentillä luistelemassa pikkuruista ympyrää? Tai vielä parempaa, jäähallissa?
Vastaus saattoi olla jotain jäihin tippumisen ja jään laadun väliltä.
 Minäkin kokeilin kauniisti valaistua kenttää, mutta ei se vain oikein lähtenyt.
Siispä monen vuoden tauon jälkeen kaivoin luistimeni esille ja valloitin lähijärven jään!

"Olethan sitten varo-varo-varovasti siellä!?!"

Tietysti olen!

Kiikareilla kivasti tarkistin sulat paikat ja laskin virran suunnan.
Sormeilin uteliaisuuttani jonkun kairanreikää.
20cm on ihan riittävän paksu!
Visusti pidin myös silmällä muiden jälkiä, ei ollut sukellus jälkiä..


Löysinpä jopa samaisen saaren,
jonne ystäväni kanssa retkeilimme joskus, toisessa elämässä.
Silloin käveltiin jäitä pitkin kevättalven sulia avantoja väistellen.
Muistista hiljennyin saaren rantakivelle ja pian aloittivat saaren lukuisat palokärjet nakutuksen ja juttelun. Ensin yksi, sitten toinen, kunnes koko saari täyttyi elämästä!
Täällä on helppo hymyillä!



Alla kuukauden graffiti.
Paljon olen nähnyt "katutaidetta" yhdessä kaupungissa.
Tämä oli ensimmäinen joka oikeasti pysäytti.

Koska valtaosa olennoista on tavanomaisesti (haluaisin jostain syystä sanoa 'normaalisti', mutten pidä ko. sanasta) uteliaita ja toimeliaita otuksia, ei ympäristön tutkimista sovi ajoittaa vain niille parille tunnille kun päivänvaloa on saatavilla näillä leveyksillä.

So I did some more ice skating, or night skating!

Vaikka aurinko ei näillä leveyksillä kauaa viihdykään taivaalla,
on näin täydenkuun aikaan valoa tarjolla enemmän kuin riittävästi.
Jos meitä olisi ollut liikkeellä kaksi, olisin sanonut sitä vähintäänkin romanttiseksi.
Pimeä yö, täysi kuu ja miljardit miljardit tähdet.
Mutta koska olin siellä yksin ja kaiken kanssa,
oli se 'vain' taianomaista ja henkeäsalpaavaa.
Olla siellä yksin, yhtä kaiken kanssa.

Savonlinnan keskusta ja Schauman/UPM...

Night Vision, can you Imagine Dragon in Radioactive world?



9. tammikuuta 2014

Vuoden ensimmäinen

Tajusinpa tässä ajatuksiani hahmotellessani, että tämä on vuoden ensimmäinen tarinani. Ajatus luo aavistuksen verran paineita, sillä vaistomaisesti alan miettimään kuinka haluan kirjoitusvuoteni aloittaa. Mitä tämä alkava vuosi on sitten tuonut tullessaan? Paha sanoa, kun 365 päivästä on mennyt vasta yhdeksän. Pidin kuitenkin huolen, että edellinen vuoteni päättyi siihen, että mitään ei jäänyt puolitiehen. Kävin läpi keskeneräiset asiat ja tein kaikille jotain, ennen vuoden vaihtumista. Nyt olenkin siis jonkinlaisessa suvannossa, jossa vain kellun rauhallisena ja luottavaisena, että asiat järjestyvät kuten niiden kuuluu järjestyä.

Mieleni on kuin tuo ulkona vellova paksu sumu, joka on peittänyt kotikaupunkiani koko alkuvuoden. Se seisoo paikallaan seesteisenä ja rauhallisena, mutta niin läpitunkemattomana, ettei voi nähdä minne on menossa tai mitä vastaan on tulossa. Tältä minustakin tuntuu; luottavaiselta, mutta minulla ei ole aavistustakaan mitä tuleman pitää. Siksi istun hiljaa aloillani ja odotan.




Tämä vuosi on siitä erilainen verrattuna kaikkiin edellisiin, että minulla ei ole enään koulu kesken. Ymmärrän vasta nyt, kuinka raskasta koulunkäynti yhdistettynä kokoaika työhän on, sillä nyt minulla ei ole kiire minnekään eikä stressiä. Tokihan minä osaan edelleen luoda stressiä pienistäkin asioista, mutta uskon selviytyväni niistä nyt paljon helpommin. Olen lukenut viime päivät kirjaa, joka tarkastelee hyväksymistä tienä onnellisuuteen. Kirjasta tarttui mieleni sopukoihin ajatus kaiken väliaikaisuudesta. Sillä sitähän kaikki on, väliaikaista. Joten odotellessani mielessäni ja ulkona vellovan sumun poistumista, voin huoletta keskittyä pieniin mukaviin asioihin elämässäni; voin miettiä mitä teen tällä vapautuneella ajallani, jonka sain pitkän aherruksen jälkeen.

Ensinnä tein uudenvuoden lupauksen. Lupasin itselleni, että soittaisin joka viikko vähintään yhdelle ystävälleni ja ehdottaisin teekupposta. Olen aina ollut todella huono ottamaan ihmisiin yhteyttä, sillä viihdyn yksin pitkiäkin aikoja edes huomaamatta ajan kulua. Tämä ajatus kuitenkin heräsi minulle hieman uuden vuoden jälkeen, kun kysyin ystävältäni jaksaisiko hän juoda kanssani kupposen teetä. Ystäväni oli väsynyt työpäivän päätteeksi, mutta pienen empimisen jälkeen suostui. Mukavan ja lämpimän hetken jälkeen, toivottaessani hyvää illanjatkoa, sydämessäni liikahti ja lämmin aalto kulki koko kehoni läpi, sillä näin ystäväni silmissä aitoa iloa ja hyvää mieltä yhdessä viettämämme hetken johdosta. Se oli hetki, kun päätin, että haluan nähdä tuon ilon ja onnen uudestaan heijastuvan ystävieni silmistä, tietäen, että minä olen ollut osasyyllinen tuohon molemmin puoleiseen hyvänolon aaltoon.

Samaisena päivänä olin ostanut samaisen ystävän läsnäollessa kirpputorilta vihreän virkatun viltin. Maksoin viltistä nimellisen hinnan, sillä siinä oli lapsen nyrkin mentävä reikä. Viltistä tuli minun tämän vuoden ensimmäinen hyvänmielen ja uuden oppimisen projektini. En ollut virkannut mitään sitten ala-asteen ja minulla ei ollut hajuakaan mistä aloittaa. Kaivoin esille virkkaamista käsittelevän lehden, jonka olin joskus aikoja sitten napannut mukaani ajatellen sen olevan vielä hyödyllinen. Reiän umpeen parsiminen oli helppa, mutta halusin myös peittää paikan virkatulla kukkasella. Tästä seurasikin puolentoista tunnin mittainen virkkausoppitunti, englanniksi. Lehteni on nimittäin englannin kielinen, joten ohjeiden ja termien ymmärtäminen vei suuren osan ajasta, mutta lopulta sain kuin sainkin kukkasen tehtyä. Kukkanen näytti viltillä todella yksinäiseltä, joten virkkasin sille vielä muutaman kaverin, näihin meni aikaa enään noin 15 minuttia kukkaa kohden, joten en koe olevani ihan toivoton tapaus tässäkään lajissa.