Tyhjiä sivuja

Elämän muutoksen yhteydessä on ainakin itselläni ollut tapana kääntää uusi sivu elämässäni. Ajatuksella 'sitten kun, niin minusta tulee parempi ihminen'. Miksi vaadimme itseltämme tämän muutoksen muuttuaksemme itse?

Muistan kun muutin ensimmäisen kerran kaupungista toiseen. Olin 15-vuotias ja Vantaa vaihtui 9000 asukkaan Mäntyharjuun. Koko perheemme eli suuressa elämänmuutos-hurmoksessa. 'Sitten kun olemme Mäntyharjulla, kaikki on toisin'. Isän piti lopettaa juominen ja äidin rakentaa unelmien puutarha. Minä pidin ajatuksesta, että kukaan ei tuntisi minua siellä. Voisin olla ihan kuka tahansa. En olisi enään koulukiusattu vain tavan vuoksi.

Mitä tapahtui sitten oikeasti? Kuinka tyhjä tuo uusi sivu oikeasti oli? Isä juo edelleen, äiti on rakentanut puutarhaa sen mitä on voinut jo 8 vuotta keskeneräisenä olleen talon pihapiiriin ja siskoni lähti takaisin pääkaupunkiseudulle. Minä käänsin tietyllä tavalla uuden luvun omassa elämässini, sillä kun pääsin muiden määrittelemistä kahleista irti, vapauduin aloittamaan kasvuni siksi ihmiseksi joka nyt olen.

Tuttu näky minun asunnossani.

Käytännössä olen nyt 23-vuotiaana muuttanut 7 kertaa kolmessa eri kaupungissa ja kahdessa eri osassa Suomea. Täällä Savonlinnassa olen asunut 4 vuotta ja muuttanut 4 kertaa. Pohdin tulenko koskaan asettumaan aloilleni vain yhteen paikkaan? Vai olenko jäänyt koukkuun muutoksen tuomaan uuden luvun kääntämiseen, vaikka elämäni ei enään muutukaan muuttaessa niin radikaalisti kuin 8 vuotta sitten? Enkä sen toisaalta odotakaan muuttuvan menneistä viisastuneena.

Keskusteltuani ystäväni kanssa aiheessa kertoi hän muuttaneensa 11 kertaa elämänsä aikana, tosin kaikki kerrat saman kaupungin sisällä. Hän kertoi minulle kyllästyvänsä helposti asuntoonsa ja vaihtavansa virkistyksen vuoksi. Voisin melkein omia tämän lauseen itselleni, mutta jostain syystä minulla on myös 'sattunut' oleman aina jokin muukin syy muuttaa. Tällä hetkellä muuttohistoria kotoa muuttamisen jälkeen kun on sisältänyt opiskelupaikan, avoliiton, eron ja huonon asunnon. Jäänee siis nähtäväksi kuinka kauan viihdyn nykyisessä asunnossani. Toivottavasti mahdollisimman pitkään!

Jätin vuokraisännälle The  Kauhukämppään pienen läksiäislahjan.

Tälläisinä hetkinäkään ei vaivu epätoivoon, kun on muistanut hommata kotivakuutuksen. En minä sitä kovin usein joudu käyttämään, mutta tämän lisäksi sinne on laitettu jo yksi puhelinkin.

Uudella asunnolla tavarat oven sisäpuolella, VIHDOINKIN!

Ja kiitos tuhannesti Äidille ja Isälle, jotka autoitte muutossa sekä Siskon kihlatulle, joka lainasi pakettiautoa. Ei tästä olisi mitään tullut muuten!

Asunto alkaa nyt olemaan jo asuttavassa kunnossa, vaikkakin kaikki ei ole vielä paikallaan. Rakastan tätä asuntoa joka aamu enemmän ja enemmän. Toivon myös virheellisesti ja menneille silmäni sulkien, että uusi asunto antaa motivaatiota jatkaa koulu loppuun. Olisihan se hienoa jos jouluna olisi valmistumispaperit kädessä. Painetta toki luo sekin, että psykologini antoi minulle lokakuun loppuun aikaa etsiä motivaatio koulun käyntiin tai sitten on alettava keskustelemaan motivaation löytämisestä istunnoissa hänen kanssaan. Yritän todella välttää tämän ja löytää motivaation omatoimisesti!

Vuoden odotus palkittiin ja löysin VIHDOINKIN kaupasta lakkahilloa! Nam! Harmillista tosin, että toinen huonohko lakkavuosi peräjälkeen näkyy purkin hinnassa.

Ainiin!

Apsilla on pari muuttujaa uudessa wieneri -lajikkeessa.

Be a Fan