Maailma on täynnä erilaisia ääniä, joista syntyy jotain kaunista ja tyynnyttävää tai hermoja repivää hälyä ja melua.
Rakastan luonnon kauniita ääniä, veden loisketta ja tuulen huminaa lehdissä. Rakastan kotkan kiljaisua ja hevosen kavioiden kopsetta. Rakastan musiikkia, sen rauhoittavaa ja energisoivaa vaikutusta. Rakastan ihmisen naurua ja korvaan kuiskattuja sanoja.
Tämän lisäksi rakastan täydellistä hiljaisuutta.
Hiljaisuutta en ole kuullut sitten talven jälkeen. Talven sai elää rauhallisessa horteessa, mutta saman tien kun kesä taas saapui, saapui myös korvia särkevä meteli. Koko viime syksyn kuuntelin ohitustietyömaan meteliä ikkunani alla ja samat äänet jatkuivat kun lumet sulivat. Ohitustietyömaa on nyt suhteellisen hiljaa, mutta parkkipaikan rakennuskompleksi naapuri talon ulkopuitteiden korjaamiseen hajoittaa hermojani. Parkkipaikka on kuin kaikukoppi ja jokainen työmiehen niiskauskin kuuluu kuin korvanjuuressa toimitettuna. Asuntoni on myös aurinkopuolella taloa, joten ahdistava kuumuus saa avaamaan ikkunat, jonka jälkeen melu tunkee jokaiseen aivon sopukkaan, kun ikkunat suljettuna se on joten kuten siedettävää, vaikka tuskin sitäkään silloinkaan.
Asunnon ikkunaista taukoamatta kuuluva ääni mehustettuna toisinaan sirkkelillä.
Tämän lisäksi jokainen omistusasunto ympärilläi on päättänyt saneerata kylpyhuoneensa tänä keväänä. Helmikuusta lähtien yksi toisensä jälkeen on piikkannut ja porannut betonia päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Välillä sitten veden tulo katkeaa, kun tarvitaan vesikatkoa tai joku on porannut vesiputken hajalle ja joudutaan odottamaan vielä putkimiehetkin paikalle.
Virheistä viisastuneena olen nyt ryhtynyt säilyttämään vesikannua jääkaapissa, johon vaihdan joka aamu veden mikäli se on mahdollista, jotta se aamu ei toistuisi, kun vesi oli ilmoittamatta tunteja poikki ja minun oli lähdettävä kauppaan ostavaan jotain nestettä, jotten kuole lämpöhalvaukseen 28 asteiseen asuntooni.
Asunnon sisällä kaikissa rakenteissa tuntuva ja koko tietoisuuden täyttävä ääni.
Sen lisäksi, että kotonani en voi rauhasta ja hiljaisuudesta nauttia, toistuu sama tilanne kaikkialla minne menenkin. Kävimme eilen ravintolassa syömässä. Loppu tulos oli se, että ravintolan oven eteen saapui kesken lounaan asfalttityömaa, jolloin ovesta sisään pöllysi valtavan metelin lisäksi jatkuva pien ja öljyn haju, joka sekoittui päivällisen makuun vieden kaiken tunnelman ja ruokahalun.
Tämän jälkeen yritimme istua puistossa ja nauttia auringosta vain kuunnellaksemme vierestä kuuluvaa meteliä, kun ruohikolle aidattiin 'super upeaa' lastenkiipeilytelinettä, joka näytti niin korkealta ja monimuotoilselta, että itse pelkäisin lasteni tipahtavan sieltä. Mutta pitäähän jonkun kilpailla näkyvyydestä Olavinlinnan kanssa, kai.
Meteli, joka minut ympäröi on korvia huumaava ja repivä, eikä sitä pääse pakoon, jos ei ole mahdollisuutta lähteä pois arjesta ja kaupungista. Kiireisen lounaspaikan kokkina, en pääse edes töihin pakoon melua. Kuinkakohan kauan ihmisen hermot tälläistä kestävät ennen kuin tulee hermoromahdus?
Kaipaan hiljaisuutta enemmä kuin mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti