The Arvauskeskus -reissu

Hikoilua ja palelua, vuoron perään tai yhtäaikaa. Tätä voisi pitää perusnitkuiluna, kuten minäkin aluksi ajattelin. Sitten saapuivat kuitenkin lihas- ja nivelsärky, jotka tavallisesti kielivät kropassani flunssasta. Tämän lisäksi vatsani ei ole toiminut kunnolla muutamaan päivään aiheuttaen yht'äkkisiä vihlaisuja vaakasuunnassa. Tunne toi mieleen ompelulangan, jota vedetään edes takaisin vatsani läpi. 

Lauantain selvisin töissä loppuun saakka kuin ihmeen kaupalla, sillä illalla olin kohtuuttoman väsynyt tehtyyn työmäärään nähden. Niveliäni särki uskomattoman paljon ja koko särky kulminoitui seisomatyön mukana nilkkkoihin ja selkään. Paleleminen oli myös uskomatonta ja seuraavan yön vietinkin hikoillessa lakanani kosteiksi. 

Sunnuntai aamuna otin 1g panadolin nassuun ja suuntasin töihin. Myönnän suoraan, että jos ei olisi ollut sunnuntai (ylimääräinen terveyshoito maksu ja tuplapalkka töissä) olisin jättänyt menemättä ja suunnannut lääkäriin. Lähdin kuitenkin, vain huomatakseni, että meillä oli asiakkaita aivan liikaa. Tai toisin sanoen henkilökunnan tarve oli hyvin alimitoitettu asiakkaiden määrään. Tästä seurasi se, että minä vaupautin edellisen ala carte kokin ja jäin keittiöön lounaskokin kanssa. Kumpikaan meistä ei oikeastaan kerennyt tauottamaan kumpaakaan kuin pariksi minuutiksi kerrallaan. Tein siis töitä 110% ja se rupesi kostautumaan illemmalla, sillä viideltä lounaskokki lähti ja jäin yksin keittiöön. Seuraava kokki tulisi vasta kuudelta töihin. Samalla kun ruokaa meni taukoamatta, minun kuntoni heikkeni. Otin päivän toisen 1g panadolin, jotta kestäisin viimeiset neljä tuntia töissä. Kun kello löi kuusi ja seuraava kokki saapui, ei hänen tarvinnut kuin vilkaista minua ja todeta, että nyt taitaa olla aika mennä lääkäriin. 

Poljin siis fillarilla puolitoista kilometriä sairaalalle vesisateessa. Perillä en pysynyt enään kasassa, vaan annoin kyynelten tulla kivun mukana. Minusta otettiin kaikki mahdolliset kokeet verikokeista keuhkokuvaan. Kaikki muu oli normaalia ja ok, mutta tulehdusarvo oli 81 (mikä hoitajan mukaan oli todella korkea) ja lämpöä näytti olevan 37,5 (tämä oli tasan tunti panadolin oton jälkeen). Lääkäri kirjoitti minulle pari nappia suolistoa rauhoittavaa ja samalla lihaksia rentouttavaa lääkettä, josta näin jälkikäteen ajateltuna ei tuntunut olevan mitään hyötyä. Tämän lisäksi tuli seuraava päivä sairaslomaa. 

Odottavan aika onn pitkä.

Maanatai siis meni sairastellessa. Kiitos sen naapurien ja pihan remonttityömaiden, löysin rauhan vasta kun katsoin Sex and the citya kuulokkeilla. Ei sekään kokonaan poraamista peittänyt, mutta kykenin unohtamaan sen hetkeksi. Yritin syödä kaikkea terveellistä ja vitamiinipitoista: soya-mustikka smoothieita (laitan reseptin tänne myöhemmin), neljänviljan puuroa mustikoilla sekä paljon luomu mehua, joka muuten sattui olemaan mustikkaa sekin. Mustikan antioksidanttien ja muiden hyvien aineiden lisäksi myönnän, että pakkaseni on täynnä viime syksynä keräämiäni mustikoita, siksi tämä mustikan paljous. Hemmottelin myös itseäni leipomalla sämpylöitä. Käytin taas sämpylöihin kaikki pussin pohjat; hedelmä myslin jämät sekä kaurahiutale pussin pohjat. Tuli muuten hyvää! 

Oloni mukaan nukuin myös suurimman osan päivää ja kävinkin jo puoli kymmenen aikaan nukkumaan. 

Tiistai aamuna heräsin siihen, että olin hikoillut koko yön lakanani aivan läpi märiksi. Olin tästä itseasiassa tietoinen jo ennen heräämistä, sillä jouduin jo kertaalleen kääntämään peiton ympäri yöllä. Onneksi myös 120cm sängyssä mahtuu vaihtamaan puolta, jolloin ei nyt tarvitse ihan lätäkössä nukkua.

Soittaessani pomolleni sanoi hän, että minun ei kuulu lähteä sairaalan päivystykseen vaan työterveyshuoltoon. Kuulemma aina on mentävä työterveyshuoltoon, koska muuten duunipaikka ei maksa. Melkein ehdinkin jo varata ajan työterveyshoitajalle kunnes tajusin, että minun olisi sotkettava fillarilla toiselle puolelle kaupunkia, siis lähes 6km tässä kunnossa. Rukoilin siis pomolleni, että onko ok mennä naapurissani nököttävään sairaalaan ja maksaa itse päivystys maksu. Vastaus kuului ”oot sä vissiin aika kipee kun et sinne asti jaksa pyöräillä”. Jahas, no tahallaniko minä jättäydyn pois töistä?! Varsinkin kun en ole edes ihminen joka jää pois töistä pikkuvaivan takia. Ei minulla ole varaa siihen saati selkärangattomuutta tehdä niin. Tästä pomoni fiksuna päätteli etten varmaankaan tule myöskään huomenna töihin ja totesi, että ”sä kun olet nykyään täyspäivänen työntekijä, niin ei sulla kyllä ole varaa sairastella”. Jahas, no kiitos tästäkin. Ihan ku ei olis jo tarpeeks paska olo valmiiks. 

Taas vaihteeksi siis sairaalassa. Tällä hetkellä kellään ei ole taas mitään haisua mikä minua vaivaa. CRP oli aamulla 103, lämpö 37,2 ja ultraääni näytti, että vasen munuainen on ärtynyt ja kyseisen munuaisen uintiallas laajentunut/turvonnut. Myös vatsa näytti turvonneen/keränneen nestettä. Virtsakokeen tulokset saa vasta huomenna, sillä sunnuntaina otettu koe oli epäkelvollinen iholta näytteeseen päässeiden bakteerien vuoksi. Huvittavaa tosin, kysyin Hoitaja Alpo Aloittelijalta pitääkö pestä paikkoja tai jotain vastaavaa. Hän sano käyvänsä tarkistamassa asian ja kertoi, että ei mitään väliä miten kuset. Tänään minulle painotettiin puhtaan keskivirtsan nimeen. 

Tulin miettineeksi tätä suunnittelua; miksi haarakorkeus on sellainen, että PIENIMISSÄ housuissa se on minulla polvenkorkeudella. Tukeeko sairaala hoppari -kulttuuria vai mitä? Ahdisti jokatapauksessa, kun tuntui, että jalat on sidottu yhteen.

Jossain välissä tuli luokseni lääkäri, taas vaihteeksi huonolla suomella varustettuna ja ryhtyi kyselemään mikä minua vaivaa. Olin tässä vaiheessa jo lopen kyllästynyt, nälkäinen, kivuissani ja väsynyt. Joten kun lääkäri oli selkeästi hyvin epätietoinen siitä miksi olin tullut sairaalaan ja mitä kokeita minulta oli aiemmin sinä aamuna otettu, annon sen kuulua suoraan. En nähnyt kyseistä neitis-lääkäriä enään. 

Olen nyt myös varmasti ollut yli vuorokauden syömättä, sillä tulin aamulla hakemaan vain sairaslomaa. Jos olisin tiennyt, että vatsavaivoista kärsiville potilaille ei saa syöttää mitään, olisin vedellyt vaikka väkisin kunnon scottilaisen aamiaisen. Nestettä valuu onneksi jatkuvasti suoneeni. Nyt sain jopa tippatelineen, ettei enään tarvitse kuljeskella tippapussi kädessä. 

Tällä hetkellä siis lääkäri epäilee taas vaihteeksi VTI:tä, mutta ei voi olla varma pissimisvaikeuksien puuttumisen vuoksi. Jäämme siis odottamaan, ilman ruokaa. Tällä kerta tosin olin fiksu ja pyysin toimittamaan läppärin ja kuulokkeet paikan päälle. 

Note to yourself: vasenkätisyys on ihan vammasta. Hampaidenpesustakaan tullu mitään, kun on tippa oikeassa kädessä. Vähän mie oon kädetön ja toispuoleinen. 

Eivät saaneet vasempaan käteen tippaa, kun oli kuulemma liian pienet suonet.

Seuraava aamu. Tiistai aamu vai keskiviikko aamu? Keskiviikko. Huomenna on vasta juhannuksen aatonaatto ja minulla on vielä toivoa, etten ole juhannusta sairaalassa. 

Tekisi mieli sanoa pari valittua sanaa hoitohenkilökunnalle. Selkäni ja niskani ovat uskomattoan jumissa kovan tyynyn ja patjan takia. Peitto on edelleen niin ohut riepu, että palelen vaikkei kuumetta edes ole. Tämän lisäksi naapurisängyn ukko piti pahempaa meteliä kuin katujyrä ja hoitajiltani saamat korvatulpat jäivät auttamatta kakkoseksi. 

Ihana pitkätukkainen vanha herrasmies valkoisissa vaatteissa hymyili ja kyseli kauniisti mitä haluan aamiaiseksi. Saan teetä hunajalla. Ei hänelle ainakaan voi purkautua edellisestä yöstä. Toisaalta hymyilen jo valmiiksi pelkästään hänen ystävällisen ilmeensä ja puhetapansa vuoksi. Jään miettimään saatuani aamiaisen eteeni, joka sisältää sianoksennusta, joka on ilmeisesti tarkoitettu leivän päälle ja joka on läntätty salaatinlehteni päälle, että miksi minulta edes kysyttiin illalla ruokavaliotani, jos aamulla se ei ole tiedossa tai siitä ei välitetä. Avauduin hoitajalle ja hän kysyi väsymyksen mukana tulleiden kyyneleiden johdosta ”ailahteleeko mielialasi useinkin tällä tavoin”. No vittu ailahtelis sullakin jos et olis nukkunu. 

Sianoksennus ja sen liemessä uivat salaatinlehdet.

Olisiko tämän kaiken voinut vältää, mikäli sunnuntain Alpo Aloittelija olisi osannut hommansa? Vai olisiko minun pitänyt kyseenalaistaa hoitajan päätös ja tietää paremmin? Eihän se voi olla potilaan tehtävä muistaa kuinka kuppiin kuuluu kusta kullakin kerralla. 

Varmaa on kuitenkin se, etten aio enään syyllistää itseäni itkemisestä ”väärässä” paikassa. Sillä ei ole väärää aikaa tai paikkaa. Jos itkettää niin sitten itkettää. Herkkyys on osa minua ja tulee aina olemaan. Se on osa, joka kompensoi vahvaa ja itsenäistä puoltani ja antaa muille mahdollisuuden nähdä haavoittuvaisuuteni. En minäkään halua olla kivestä tehty, sillä silloin olisin lähes tunteeton. Toisaalta osaan myös näyttää tuliset tunteeni vaadittaessa ja sekin on vain hyvä asia. Tunnen itseni tällä hetkellä ehkä kokonaisemmaksi kuin pitkään aikaan. Tai ainakin kuvittelen niin.  ”Tunteet ovat aina totta ja niistä on hyvä puhua.” Ja mielestäni ne saa myös näyttää. Tällöin on kuitenkin olemassa se toisen ääripään vaara, että loukkaa jotakuta toista ja silloin on osattava olla pahoillaan. 

Käytin paljon aikaa pohdiskeluun ja itsetutkiskeluun. Kirjoittaminen rauhoittaa ja rentouttaa.

Luulen vahvasti vanhempiani seurattauani, että olen saanut isältäni tunteellisuuden ja ylipäätään vahvat tunteet ja ehkä myös epävarmuuden kuinka niitä tulisi ilmaista, sillä mielestäni isäni ei osaa vieläkään 50 vuodenkaan kokemuksella. Äidiltäni olen puolestaan saanut itsenäisyyden. Kyvyn pärjätä elämässä ilman muita tai miestä. Ei se tarkoita, etteikö sitä voisi olla miehen kanssa, mutta minä ja äitini emme tarvitse miestä tai ketään pärjätäksemme tässä elämässä. Emme ole riippuvaisia mistään tai kenestäkään. Toisaalta siis olen saanut äidiltäni tietynlaisen tunteettoman etäisyyden ottamisen kyvyn. Viihdyn pitkiä aikoja yksin, enkä kaipaa ketään lähelleni. Teen asiat haluamallani tavalla, enkä ole hyvä tekemään kompromisseja haluamieni ja arvostamieni asiaoiden kustannuksella.


Huomasin tämän taas kerran, kun äitini kertoi heidän reaktionsa siihen, että pikkusiskoni päätti lisääntyä. Äitini oli katsonut silmät pyöreinä kun isäni oli parahtanut itkuun kuin hänen maailmansa olisi ohi jo 50 vuotiaana. ”Byääää, luulin etten ikinä saa lapsen lapsia, byääää”. Niin, hänen vanhin tyttärensähän on vasta 23 vuotias... eiköhän tässä olisi vielä ollut ihan hyvin se 10 vuotta aikaa, ennen kuin olisi voinut siirtyä toivomaan siihen seuraavaksi vanhimpaan lapseen. Mutta se oli ilmeisesti meidän isän ajatus, että lapsille lapsia mahdollisimman pian. Ahdistavaa. Äitini totesi minulle, että eiköhän siskostani ja hänen miehestään tule oikein hyvät vanhemmat, mutta ei hän ollu mummiksi tulosta haavaillutkaan vielä. Ehkä sitten 10 vuoden kuluttua, kuten minäkin olin ajatellut. Ai niin, ensi reaktioni oli oksennusrefleksi, kun kuulin siskolta uutiset viime viikolla. Ajateltuani asiaa ymmärsin lisääntymisvietin käyneen vain aivan liian lähellä, mutta silti tarpeeksi kaukana, jotta voin todeta, että eihän minusta onneksi vielä tule kuin vasta täti. Ja oonhan mie aika vitun cooli täti!

Söin lounaaksi kalaa, jonka päälle kokki näyttäisi ejakuloineen. Odotan innolla lounasta; jotain kaavittavaa taas ruuan päältä pois? 

Kahlittuna muoviseen pussiin 24/7.

Huomaan myös nyt kärsiväni yksinäisyydestä ja jonkinlaisesta ylivilkkaudesta. En pysty enään makaamaan paikallani sängyssä. Olen aivan liian energinen tähän. Sex and the city alkaa puuduttamaan kahden tuotantokauden jälkeen, jolloin päädyn tukkimaan muiden uutisvirtaa facebookiin toivoen, että jotakuta kiinnostaa miten minulla täällä menee. Kävelin äsken vartavasten hoitohenkilökunnan pisteelle pyytämään vesimukia, jotta saisin vähän jaloitella. Tuntui ihanalata verytellä ja venytellä lihaksia ja raajoja. Miten kipeäksi paikat voivatkaan puutua maatessa paikallaan! Ilmeisesti joudun myös olemaan vielä yhden yön täällä, sillä ei tämä nyt näytä VTIltä, ainakaan viljelyssä ei ”kasva” mitään. Haluavat siis vielä tarkkailla minua ja mitata huomenaamulla CRPn. Mutta vieläkään ei tiedetä mitä on tulehtunut. 

Hajottavaa. En tunne itseäni enään sairaaksi. Vain vähän nuutuneeksi. Samalla tavalla nuutuneeksi kuin olisit maannut pari päivää peiton alla, nukkunut huonosti ja jättänyt ulkoilematta. Aivan kuten olen täällä osastolla tehnytkin. 

Pitää näyttää pirteältä, notta pääsee poies.

Nyt tosin luulen, että joudun katsomaan vielä vähän lisää sarjoja kuulokkeilla, sillä Naapurisängyn Katujyrä on taas nukahtamassa ja käynnistys korahdukset voimistuvat uhkaavasti. 

Sain päivälliseksi jauhelihakeittoa. Siis miten tämä voi tapahtua joka vitun ikinen kerta?! Minulta kysyttiin kun tulin tänne, että mitä syön ja en syö. Lopputulos kielteiseen kantaani punaista lihaa kohtaan on ollut se, että joka vitun ikisellä aterialla joudun palauttamaan ruoan. Onneksi lounaaksi oli sitä mälli-kalaa, niin ei sentään pakki mennyt sekaisin. Mikä tässä on niin vitun vaikeaa? 

Reklamaation jälkeen sain "kasviskeittoa".

Kaivoin muuten juuri pöntöstä lusikallisen paskaa hoitajille, omasta pyynnöstään. Äärimäisen epämukava toimenpide, mutta hei! Paskoin ekaa kertaa yli vuorokauteen pieniä mustia poronpapanoita. 

Ikkunasta tuli seurattua vuorkauden vaihtelua ja haaveiltua raikkaasta ilmasta.

Aurinkoinen juhannuksen aatonaatto on täällä ja mie pääsen himaan! Ja mikä ehkä parasta nyt kun yritän uohtaa menetetyn palkan, on mini-loma töistä pakollisen paranemiseen käytettävän sairasloman vuoksi. Mihis mennään? Sossukin laitto kirjeen ja siellä saattaa olla vähän rahaa tulossa! 

Note to yourself: syöminen villitsee menkkakivut ihan uskomattomiin lukemiin. 

Vapautus Lääkärini katsoo silmiini silmät tuikkien ja nauraa jutuilleni. Tässähän ihan punastuu.

Kuin Hollywoodissa palaamassa vieroitus-hoitolasta.

Be a Fan