Liian suuria luuloja ja oikeita ihmisiä - Day 2,5

Tajusin 1,5 päivää täällä oltuani, että ei minulla ole aikaa ryhtyä kirjoittamaan englanniksi ja muokkaamaan kuvia julkaisu kuntoon joka päivä. Joten anteeksi, ettette saa suoraa päivitystä täältä, mutta sen sijaan lupaan tehdä loistavan paketin Edinburgin seikkailuistani, kuvien kera, kunhan pääsen takaisin Suomen maankamaralle. Täällä ollessani panostan mielummin kukemuksien keräämiseen, ihmisten tapaamiseen ja nautin täysinrinnoin raikkaasta Skotlannin ilmasta!

Huomasin myös miten mukavaa vaihtelua tälläinen matka on. Olen aina matkustanut yksin tai keverin kanssa. Nyt tiedän, etten tule enään mielelläni matkustamaan kenenkään kanssa, sillä olen enemmänkin yksin matkustaja. Huomasin myös pystyväni saamaan niin paljon enemmän irti matkastani kun olen yksin. Joku psykologinen muuri estää minua olemasta 100% avoin uusien ihmisten kanssa, kun minulle on kavereita läsnä. Mutta kun olen yksin ja tapaan uusia ihmisiä, olen kuin toinen ihminen heidän seurassaan, sillä tunnen että uskallan antaa itsestäni niin paljon enemmän ulos. Tämä on itseasiassa todella mielenkiintoinen seikka, josta minun täytyy ottaa lisää selvää. Miksi toimin näin luonnostaan?

Joten tämä on ensimmäinen matkani ystäväni luokse toiseen maahan. Tämä on myös ensimmäinen matkani, kun en asu hostellissa, vaan ystäväni luona. Juomme aamu kahvia hänen olohuoneessaan, katsomme BBC uutisia, jonka jälkeen lähdemme shoppailemaan, kävelemään ympäri kaupunkia, käymme museossa ja tapaamme hänen ystäviään. Samalla voimme iltaisin tehdä yhdessä ruokaa, katsella leffoja tai vain poltaa jointin ja maata hijaa kuunnellen musiikkia.

Tälläiset kokemukset ovat kuitenkin niitä, joita et voi saada mistään takasin. Stonehengen kivet ja Edinburgin linna tulevat olemaan paikallaan vielä monta vuosikymmentä, mutta paikallisten ihmisten kanssa vietetyt hetket ovat korvaamattomia.

Joten päätän nyt tähän kirjoitelmani ja palaan täältä internetistä oikeiden ihmisten pariin kokemaan korvaamattomia hetkiä heidän kanssaan!

Edinburg -minisarja: DAY 1

Päivä 1 – Helsinki-Vantaan lentokenttä

Kello on 02.17 aamuyöllä. Olen nyt tunnin verran istunut Helsinki-Vantaan lentokentän vetoisassa lähtöaulassa. Niin tosiaan, minun oli tultava yöbussilla Savosta tänne, sillä koneeni lähtee 07.00 aamulla. En vain ollut tajunnut, että niin sanottu ”palvelukerros” avataan vasta kello 05.30. Se siis niistä mukavista nojatuoleista, joita sillä puolella on tai ainakin oli viimeksi.

Sen sijaan istun kylmällä puulaverilla eteisaulassa. Vieressäni on Juha Ojansivun veistos Suudelma/The Kiss. Luulin ensin patsasta kahdeksi kaulailevaksi siittiöksi ennen kuin huomasin nimikyltin alalaidassa. Jokseenkin hämmentävää, kun veistos on lähes 3 metriä korkea ja näyttää silti ihan siittiöiltä.

Hyrrr... Voin melkein tuntea tuulen, joka ulkona puhaltaa, sillä nämä kokolasiset seinät eivät ole ilmeisinkään suunniteltu eristämään. Ikävintä ehkä silti on, etten voi nojata mihinkään; laveri on liian kaukana seinästä, eikä siinä ole etupaneelia, jotta voisi istua lattialla. Onhan täällä toki penkkejä, mutta koska venäläiset ovat ilmeisesti aina ajoissa ja heidän matkatavaransa eivät selviä lattialla, ei minulla ole toivoakaan mahtua penkeille. Niitä penkkejä on muuten oikeasti varmaan se 30 kpl tässä rivissä. Ne kymmenen venäläisturistia, jotka penkit ovat vallanneet, ovat myös sen verran kova äänisiä, että taidan suunniteltujen nokosten sijaan hakea kahvia. Onneksi on leffoja koneella, sillä nyt molemmin puolin minua, samalle ja viereisella laverille, saapuivat kaksi lapsiperhettä. Se niistä unista tosiaan. Tämä onkin taas sitä tehokkainta ehkäisyvalistusta.

Hallelujah! Pelastus! Täällä on kulman takana piilossa kahvio, josta sain kahvin soijamaidolla! Tarjolla oli myös sopivasti Berliininmunkeja, joiden kanssa minulla on sopimus, etten etsi heitä, mutta jos he tulevat luokseni, olen velvoitettu nauttimaan yhden. Kahviossa on myös mukavat nahka-pehmuste-istuimet, jotka ovat sisemmällä seinustalla, joten täällä on suorastaan kuuma verrattuna äskeiseen vetoisaan ikkunan vierukseen.

******************************

Kello 5.32 ja istun vihdoin porteilla, tai itseasiassa nyt on menossa toinen soijakahvi portin vieressä olevassa kahviossa. Tai ketä minä kusetan, tämä kahviohan on toisella puolella terminaalia kuin minun lähtö porttini, mutta mitä väliä. Kävelen mieluusti, sillä kulutin aikaa kello 03.00-05.30 katsomalla Idealit loppuun. Tiedän olleeni äärimmäisen ärsyttävää kahvi seuraa, sillä viimeinen jakso oli kooste kulisseista ja pieleen menneistä kohtauksista Graham Duffin ja Johnny Vegan kommentoimana. Voitte siis kuvitella miltä kuulostaa kun minä hirnun kuulokkeet päässä vitseille, joita kukaan muu ei kuule!

Nyt on enään 1,5 tuntia koneen lähtöön, eli saatan loppuun tämän kirjoitelman, mikä taas tarkoittaa, että oikoluen aamuyöllä kirjoittamani tekstin mahdollisten väsymyksen aiheuttamien aivomatojen ja tarpeettoman ankaran kielenkäytön vuoksi.

Edinburg here we come!

And because I have, from tomorrow for the rest of the week, my own english-tutor, I can try to write in english, so my friends in Scotland can understand asswell. And you, my finnish friends, if you can’t understand, well take a one week break from my blog or find a translator ;)

Here is some pics from my parents place. These are taken on Sunday 8.1.2012:

Wuhuu! Tätä on muutama vuosi odotettu! Vanha mökki on purettu ja olohuoneen ikkunoista näkee järvelle!

This pic is taken 12.00am, so the sun doesn't come that higher at all in this time of year.

Winter surprised the fisherman?

This spring does never freeze.

"Ice ice babe.."

An anglerock

Astianpesukone

Kulkiessani kolmatta kertaa aukinaisen astianpesukoneen ohi, en kestänyt enään. Ymmärsin, että omatuntoni ei sallisi seuraavaa ohi kulkua. Niinpä laskin vielä kuuman teekuppini pöydälle ja ryhdyin tyhjentämään konetta. En pidä heidän astianpesukoneensa tyhjentämisestä, sillä suurperheellä on niin valtava määrä, minusta jopa liikaakin, astioita. En kuitenkaan anna ajatukselle enempää tilaa vaan sysään sen syrjään ja tyhjennän tiskikoneen, kuten kunnon tytär. Teen sen kuten olen 20 vuotta tehnyt.

Itse koneen sisältöhän on sekalainen kokoelma pitkin keittiötä kertyneistä astioista ja koska äidilläni on tapana etsiä tavaroille uusia paikkoja, sekä ostaa uusia astioita, en millään kykene tunnistamaan kaikkia niistä. Aloitan tutuista esineistä, kuten ruokailuvälineistä, mukeista, laseista, lautasista ja kattiloista. Näitä käytän päivittäin kotona ollessani, joten tiedän mistä yleensä löydän ne. Lopulta jäljellä ovat punainen siivilä, jota en koskaan aiemmin ole nähnyt sekä muoviset IKEAn salaatin ottimet. Tämä on muistipeliä. Tiedän nähneeni salaatin ottimia, ja vieläpä samanlaisia, jossakin laatikoista. Tämä on hyvä, sillä saan karsittua kaapit suoraan pois.

Laatikoita tuskallisesti avattuani pariin kertaan, en löydä etsimääni. Lopulta päätän ottaa villin kortin ja kurkata laatikkoon, jossa tiedän pelikorttien ja vanhojen partio puukkojen olevan. Niinpä tietysti, kaiken sen keittiöön kyseenalaisesti kuuluvan roinan seassa kuin onkin salaatin ottimet.

Jään siis avuttomana seisomaan siivilä kädessäni keskelle keittiön laattalattiaa. Turhauttavaa.

Äitini saapuessa kotiin kysyn ratkaisevan kysymyksen. Minne siivilä? Äitini nappaa sen kädestäni ja avaa kattilakaapin oven. Tänne näin, hän tuumaa ja heittää sujuvalla ranneliikkeellä siivilän kaapin takaosaan. Jään ihmettelemään, ettei siivilä päästä ääntäkään lentäessään kattiloiden ja kippojen sekaan. Tämä on kai sitten sitä suurperheen äidin viisautta, jota minä en osaa. Voin nähdä sieluni silmin, miten kävisi, jos minä olisin siivilää käynyt heittelemään kattilakaappin.

Edinburg -minisarjan esipuhe

Vähintäänkin ennalta arvattavasta matkasta linja-autolla Savonlinnasta Mäntyharjulle selvittyäni on sieluni ainakin yrittänyt levätä maaseudun rauhassa. Valitettavasti se, että sain melkein euron alennus bussilipusta, en tiedä edes miksi, ei hyvittänyt jännitystä ehtimisestä Mikkelin vaihtoyhteyteen tai odottelua Mikkelissä, kun Kuopion bussi oli vielä enemmän myöhässä. Se ei myöskään hyvittänyt pimennettyjä risteyksiä, joiden takia olin huristella Heinolaan asti, eikä hytisemistä Vihantasalmen suljetulla huoltoasemalla odottaessa, että sohvalle nukahtanut äitini saapuu hakemaan.

Sielun lepäämistä häiritsivät myös itsepintaisesti menkkojen aiheuttamat vatsanväänteet, edelleen jatkuva migreeni sekä veljeni bassoista soittama La Ketchup Song. Onneksi on vielä huominen aikaa nauttia kylmästä tuulesta kasvoilla rantakalliolla istuessa antaen tuulen pyyhkiä mennessää murheet ja kivut sekä muuten vain ylimäräiset ajatukset.

Tässä hieman muistoja puolen vuoden takaiselta Edinburgin vierailulta. Enjoy!

Raikulla lentäminen kannattaa! Jos et ole perehtynyt sanatarkasti yrityksen käytänteihin, tulee lipun hintaan melkeen 50e verot ja lisäkulut, jonka lisäksi olet jäädä koneesta tiukkojen käsimatkatavara määräyksien vuoksi.

Älypuhelimen lento-ominaisuuden vuoksi voi sentään musiikkia kuunnella!

Perinteinen skottilainen aamiainen. Vastapäätä Full Breakfast ja itselläni vege-versio.

Ei haitannut tihkukaan aamiaistamista ulkona, kun oli kunnon katos!

Onnellinen aamukahvin juoja :)

Edinburg katsottuna Edinburgin linnan juurelta.

Vegepizzaa Italialaisessa raflassa. Tarjoili kehu muuten valintaani!

Hippuismi lähtee Skotlantiin!

Googletan mitä lentokoneeseen saa ottaa mukaan ja mitä ei. Tursottelen shampoot ja rasvat pienempiin pakkauksiin, joita onneksi olen säästänyt. Olen päättänyt lähteä yhdellä laukulla, jottei tarvitse maksaa ylimääräistä ruuma-tavaroista. Onnekseni olen järjeselnmällinen ihminen ja minulle selviää, että mennessä laukun paino saa olla vain 10kg, mutta takaisin tullessa se saa olla 23kg, kunhan jaksaa nostaa laukun ylälokeroon ilman apua. Ei siis tarvitse huolehtia, jos tarttuu taas pari pääkalloa matkaan, kuten viime kesänä Skotlannin Highlandilta.

Viime kesän Skotlannin vierailu jätti sydämeeni lähtemättömän jäljen, samoin kuin ihmiset siellä. Vaikka Edinburg kalpeeneekin Highlandin rinnalla, on vanhassa linnakaupungissa vain jotain taianomaista.

Tästä siis alkaa viiden päivän mini -sarja Edinburgin ihmeellisyyksistä ja seikkailuista joihin aioin "joutua". Harjaannutan myös engallinin taitoani kirjoittamalla englanniksi, sillä onhan minulla pojat oikolukemassa tekstejäni! In this part I say thank's to Rory, who was willing to let me sleep at his couch!

Nyt kuitenkin kimpsut ja kampsut kasaan ja äitin ruokia syömään kotopuoleen vielä viikonlopuksi, ennen varsinaisen reissun alkamista! Näihin tunnelmiin ja kuviin onkin hyvä lopettaa tänään :)

ps. kuvat on viime elokuulta Edinburgista.

 

"PAINAJAINEN JATKUU!"

Näin otsikoi IL tänä aamuna uutisensa myrskyn aiheuttamista uusista sähkökatkoista. SIIS VOI VITTU MIKÄ PAINAJAINEN?!?! Ei meillä ole syttynyt sotaa, tulva huuhtonut puolta maata tai maanjäristys repäissyt Jyväskylää kahtia.

Olemme aina asuneet vanhempieni kanssa maalla, vaikkakin paikkakunnat ovat vaihdelleet Vantaan ja Mäntyharjun välillä. Maalla silti, isossa omakotitalossa. Meillä on ollut vähän väliä sähköt poikki, joko tuulen, lumen tai salamoiden takia. Kerran itseasiaas salama täräytti vastapäisellä pellolla olleen sähköpylvään tulitikuiksi. Toisen kerran taas puuskittainen syöksytuuli kaatoi pienen koivun pihan yli meneville voimalinjoille ja valokaari ja rätinä oli niin kova, että ulkona hiippailleet pikkuveljeni olivat paskoa housuunsa. Miksi me emme siis ole eläneet painajaisessa, vaan TÄSSÄ MAILMASSA? Koska meillä on ollut aina takka, leivinuuni tai puuhella. Parhaassa tapauksessa kaikki kolme. Talvella jääkaapin sisällön on voinut laittaa kuistille ja kesällä vanhaan kaivoon ämpärissä. Sähköjen mentyä olemme kokoontuneet tunnelmoimaan kynttilöiden valossa kertoen tarinoita tai pelaten lautapelejä.

Mutta kaikki nykypäivän uusavuttomat ihmiset eivät tälläiseen kykene, koska eivät ilmeisimminkään osaa elää ilman sähköä ja koko luonnollinen luonnonvoima nimetään "painajaiseksi". Kyllä minä ymmärrän, että jos on hommannut talon, jossa on ainoastaan sähkölämmitys ja sähköliesi, eikä omista yhden ainoaa tuikkua tai taskulamppua, että sähkökatko voi olla hivenen ikävä tällä tuulella. Tässä kohtaa tosin kysyn, että KUKA VITUN IDIOOTTI RAKENTAA AINOASTAAN SÄHKÖN VARASSA OLEVAN TALON?!?!

Koska tällä hetkellä tekisi mieli vetää puolta Suomea turpaan, mutta tiedän sen hyödyttömäksi, sytytän sen sijaan kynttilän. Ihan vaan huvin vuoksi, koska pidän kynttilöistä. HAH!

IL:n juttu: http://www.iltalehti.fi/uutiset/2012010215031144_uu.shtml

Migreeni

Päätä on jomotanut jo monta päivää. Itseasiassa kipu on sumentanut sen verran ajatuksia, ettei ole aivan kartalla milloin kipu alkoi. Erilaisia kipulääkkeitä purkkien pohjilta hamutessa tulee syöneeksi 2500mg eri lääkkeitä kivun lievityksen toivossa. Mikään ei kuitenkaan vie pois vasemman silmän taakse pesiytynyttä vihlovaa jomotusta, joka vaikutaa koko mielialaan. On kärttyinen ja äkäinen, sillä miten sitä nyt jaksaa hymyillä, jos pää on kokoajan räjähtämispisteessä ja ajatukset eivät kulje. Lopulta tilanne menee siihen, että on ympärivuorokauden äärimmäisen väsynyt ja nukahtelee jatkuvasti. Kivun pakonomainen sieto on uuvuttavaa, kun kipu jatkuu päiviä, eikä pysty nukkumaan yöllä eikä päivällä. Tuntuu kuinka mieli mustuu pikkuhiljaa, mielen sopukka sopukalta.

Kivun tietää osakseen johtuvan kiristävistä hartioista, mutta hieronta ei tässä vaiheessa enään auta. Mielessäsi pyörii se tunne, kun 1g Panadoli ja cirkka alkaisivat vaikuttaa. Panadoli veisi kivun pois ja jättäisi jälkeensä raukean väsymyksen. Lompakon pohjalla oleva 2 sentin kolikko, ei vain riitä tähän raukeuteen. Cirdalun puolestaan rentouttaisi lihakset ja antaisi pään hengähtää edes hetken kiristävästä niskasta. Tässä tilassa nukahtaisi pehmeälle vuoteelle keitetyn spagetin kaltaisena ja hymyilisi tokkuraisen pehmeää oloa. Tämä nautinto on kuitenkin lääkärin määräysvallan alainen ja tätä autuutta minulle ei ole suotu. Silloin tällöin, kun jostain sattuu cirkan saamaan, pistän sen visusti talteen mahdolista migreenikohtausta varten, sillä se on vielä pahempaa ja voimia syövämpää kuin päiviä jatkunut jomotus.

Kun jomotus sitten on jatkunut päiviä ja on jotenkuten saanut itsensä taas uneen, aivan liian väsyneenä ja turhautuneena, ei kerkeä nukkua kuin pari tuntia, kun herää migreenikohtaukseen. Tämä kipu on jotain sanoin kuvaamatonta. Ihminen, joka ei ole koskaan migreenikohtausta kokenut, ei vain voi mitenkään kuvitella kivun määrää. Se tuntuu siltä kuin aivot olisivat ilmapallo, johon puhelletaan koko ajan lisää ilmaa ja joka laajentuessaan puristuu vasten kallonluuta. Se on viiltävä, jomottava, pistävä ja vihlova. Se on kaikkivoipa, joka valtaa jokaisen mielensopukan. Sitä ei pääse pakoon, eikä missään asennossa ole hyvä olla. Mikään mitä yrittää, ei vie kipua pois. Ja minä jos kuka tiedän kaikki ne hermoston kohdat, joita voi yrittää painella aivolisäkkeen tienoilla, jotta kipu hellittäisi. Tiedän, sillä olen kärsinyt migreenistä ja migreenikohtauksista lähes 20 vuotta.

Kun kipua on jatkunut riittävän kauan ja se on sumentanut järjen ja ajatuksen juoksun tahmeaksi massaksi, tuntee kuinka kipu alkaa vaikuttaa muualla ruumissa. Vatsa kääntyy ympäri ja tulee pahoin voivaksi. Tämä on normaalia migreenikohtauksessa, kuten myös se, että oksentaminen laukaisee kohtauksen ja vie sen pois. Minulla näin on käynyt vain kerran. Suurimmalla osalla kerroista se ei kuitenkaan auta mitään. Kokemukseni varjolla osaan jo nousta sängystä ylös välittämättä siitä, että kello on kolme aamuyöllä ja on lopen uupunut, ja suunnata vilttiin kietoutuneena vessan lattialle istumaan. Hetken aikaa painaa kuumottavaa ohimoa vasten kylmää kaakeliseinää, kunnes vatsa on saavuttanut lakipisteensä ja yökkää. Jokainen yökkäys tuntuu kuin iskisi pään vasten betonia, mutta asialle ei voi  mitään. Kipu on kestettävä ja jatkettava yökkäilyä oksennuksen ja kivun lievityksen toivossa. Vihdoin kun oksentaa, tulee vatsan sisältö ulos niin valtavalla paineella, ettei se mitenkään mahdu suusta ulos, vaan tunkee samalla paineella myös nenästä.

Kun on huuhdellut suun ja niistänyt nenästä kaiken ylimääräisen ulos, oksetus on tiessään. Sen sijaan nenää kirvelee niin paljon, että kyyneleet uhkaavat puristua ulos silmien sopukoista. Kirvelyn vielä kestää, sillä se ei ole suurin huolen aihe. Viiltävä kipu, joka ei ole hävinnyt vaan saanut lisää puhtia kakomisesta, on edelleen tallella. Kaapista löytyy vielä 500mg vanhoja Paratabseja, purkista päätellen intin aikaisia, jotka kulauttaa huiviin ja palaa takaisin sänkyyn.

Sitä puristaa päätään, aivan kuin voisi pakottaa pullistuneet aivot takaisin tavalliseen kokoonsa. Se tosin mikä on jännää, puristaminen tosiaan tuntuu helpottavan. Kun kädet asettelee tietyllä tavalla pään ympärille ja puristaa, on fyysinen kipu sen verran suurempi, että se vie osan migreenin tuottamasta kivusta pois. Tai eihän kipu minnekään häviä, mutta osa siitä siirtyy puristuksen tuottamaan kipuun. Lopulta kuitenkin, koska kelokin on neljä yöllä, on nukahtanut kipuun ja kivusta huolimatta.

Aamulla kun herää, on kohtaus poissa. Vielä ei kuitenkaan voi henkäistä helpotuksesta, sillä jomotus ei ole hävinnyt minnekään. Purkin pohjalta saa kaivettua viimeisen 500mg särkylääkkeen, joka on nähnyt viimeisen käyttöpäivänsä ajat sitten. Mirgeenikohtaus on kuitenkin nyt poissa ja jatkuva jomotus ohimoilla tuntuu ihanalta vaihtelulta. Sillä se jomotus ei kaada lattialle, vaan antaa sentään toimia.