Itsepäinen virkavalta

HS antoi 4.7.2012 avoimuuden voittaa itsepäisyyden 8-2.

Tilastojen mukaan miedoksi huumausaineeksi luokitellun kannabiksen käyttö on yleistynyt nuorten aikuisten keskuudessa 2000-luvulla. Vuonna 2002 joka kymmenes 25-34 vuotias oli kokeillut kannabista, kun taas vuonna 2010 vastaavasta ikähaarukasta kannabista oli kokeillut 36% aikuisista.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos katsoo kokeilujen yleistymisen heijastelevan 2000-luvun alussa huumekokeilunsa aloittaneen sukupolven nykytilannetta. Heidän keskuudessaan kannabiksen käyttö näyttäisi vuosien myötä vakiintuneen pysyväksi ilmiöksi.

Tilastoista myös selviää, että kannabista olivat viimeisen vuoden aikana kokeilleet hyvinkin tasapuolisesti niin 25-34 vuotiaat aikuiset kuin 15-24 vuotiaat nuoretkin. Tutkimuksissa myös selviää, että 15-24 vuotiaiden nuorten kannabiksen käyttö on pysynyt lähes ennallan viime vuodet. Joka tapauksessa suhtautuminen kannabiksen käyttöön näyttäisi olevan muuttunut nuorten keskuudessa aiempaa myönteisemmäksi. 

- HS -

Mikko Pekkola puolestaan on mies, joka on antanut kasvot kannabiksen käytölle ja kotikasvatukselle. Hän pitää netissä Suomen virallisen kotikasvattajan –blogia osoitteessa: http://suviko.blogspot.fi/. Hänen ikkunalaudallaan kasvaa myös kannabiskasvi, eikä se ole salaisuus. Yksinäinen kannabiskasvi on nimetty Paateroksi, ilmeisesti poliisiylijohtaja Mikko Paateron mukaan. Pekkola on tuomittu kahdesti huumausainerikoksesta ja hänen mielipiteensä on, että ”kannabis olisi turvallisimmillaan laillisena. Silloin voitaisiin valvoa, ettei se esimerkiksi päädy alaikäisten käyttöön.” Huumeiden vastainen taistelu kuluttaakin turhaan poliisin aikaa ja rahaa, toteaa Pekkola.

Tässä on omasta mielestäni hitunen pointtiakin mukana, sillä vaarallisimmillaanhan kannabis on kehittyvän nuoren elimistössä. Yksi vaihtoehto siis voisikin olla kannabiksen torjunnan keskittäminen nuorten ja lasten keskuuteen, joiden kehittyvissä aivoissa sen käytön seurauksen tuhot, ovat ilmeisimmät ja vaarallisimmat. Nykyisellään huumeiden vastainen taistelu todellakin kuluttaa turhaan poliisin resursseja.

Nettipoliisina tunnettu Markus ”Fobba” Forss kommentoi aihetta varovaisesti virkapukunsa takaa. ”Henkilökohtaisesti olisin valmis sallimaan kannabiksen lääkekäytön.” Helsingin sanomat tosin jättää lainausmerkkien ulkopuolelle lisäyksen ”esimerkiksi pillereinä tai nesteenä”. Jään pohtimaan miksi. Onko Fobba sanonut tätä lisäystä alunalkaenkaan, onko kyseessä kirjoitusvirhe vai toimituksen oma lisäys haastateltavan kommenttiin, jotta siitä saataisiin kielteisempi? Itse en koskaan uskaltaisi tai edes haluaiasi nauttia kannabista synteettisenä nesteenä tai pillerinä. Korkeintaan luonnollisena öljynä suoraan kasvista. Toisaalta, jos bisnestä halutaan tehdä, niin kasvien patentoinnin ongelmallisuuden takia kannabis nesteet ja pillerit tarkoittaisivat ”money, money, money for the drugcompanies”.

Fobban neuvo Pekkolalle on julkisen rikoksen yrittämisen sijaan kansalaisaloitteen tekeminen lain muuttamiseksi. ”Tämä voi käydä rankaksi kukkarolle ja vapaudelle”, Fobba sanoo. Tulihan se poliisin ”pelottelu –metodikin” sieltä. Kansalaisaloitteilla ei vain tee yhtään mitään, niin kauan kuin valtaosa päättäjistä on konservatiivisesti  toinen jalkahaudassa ja loput mielistelevät niitä joilla on toinen jalkahaudassa. Jos minulla ei olisi enään mitään menetettävää, niin provosoisin näkyvästi itsekin. Sen sijaan pelkään Suomen valtion vievän minulta kaiken, jos en tanssi julkisesti heidän pillinsä mukaan. Näin ollen tyydyn siis kirjoittamaan mielipiteeni blogiin, jota lukee muutama kymmen ihmistä.

Fobba lisää myös, että poliisi tulee valvomaan kannabiksen käyttöä niin kauan kuin se on laitonta, mutta uskoo vakaasti, että joku päivä kannabis on laillista. Tähän haluaa varmasti uskoa myös moni muu, joka ei saa päättää asiasta. Fobba kertookin, että nettipoliisin uran aloittamisen jälkeen tuli nuorten kannabismyönteisyys hänelle täytenä yllätyksenä. Täytenä yllätyksenä minulle tulee päivittäin miten sokeita ja kuuroja valtion miehet ovat, jos tämä tulee yllätyksenä, kuten se taitaa kaikille Helsingin Herroille tullakin. Laput pois silmiltä ja haistakaa jo ganja!

A-klinikkasäätiön toimitusjohtaja Olavi Kaukonen myös kertoi oman näkemyksensä asiasta. Hänen johtamansa järjestö järjestää hoitopalveluita päihdeongelmaisille. ”Huumausaineen käyttörikoksesta rankaiseminen, eli käytännössä sakottaminen, ei ole toiminut kovin hyvin. Siinä ei tunnu olevan hirveästi järkeä”, Kaukonen sanoo Hesarissa. Käyttörikokseen syyllistyneitä voidaan, tai oikeammin voitaisiin, nykyisen lainsäädännön perusteella rankaisemisen sijaan määrätä puhutteluun tai ohjata hoitoon, mutta näin ei juurikaan Kaukosen mukaan tapahdu. Hänestä olisi parempi, jos päihderiippuvaiset ongelmakäyttäjät jätettäisiin sakottamatta ja määrättäisiin osallistumaan hoitoon. Tässä kohtaa takerrun alleviivaamaani sanapariin. Kuka tulee määrittelemään ”päihderiippuvaisen ongelmakäyttäjän”? Ne samat Helsingin Herrat, jotka toitottavat vieläkin valistuspuheissaan, että ”ensimmäinen kannabispiikki tappaa”? Oman paikkakunnan virkamiehet ja sosiaalityöntekijät kuitenkin päättivät minun vapaa-ajan rientoni olevan ongelmakäyttöä ja päihderiippuvaisuutta, vaikka hoisin koulun ja opiskelijatoiminnan erinomaisesti sekä työn vielä ohessa. Minut määrättiinkin pakko vieroitukseen uhkauksella opiskeluoikeuden menettämisestä.

Kaukonen jatkaakin, että kaikki eivät suinkaan ole ongelmakäyttäjiä ja, että tälläiset kokeilijat voitaisiin ohjata puhutteluun, jonka voisi suorittaa poliisi. Jos henkilö puolestaan olisi alaikäinen, voisi sosiaalityöntekijä olla paikalla myös. Silloin voitaisiin puuttua myös mahdollisiin sosiaalisiin ongelmiin tapausten taustalla. Omaan korvaan kuulostaa ihan fiksulta.Tarkoitus ei kuitenkaan kenelläkään ole lipsua hallitsemattomaan käyttöön, johon sosiaaliset ongelmat ja paineet voivat ajaa. Tällöin myös se paljon puhuttu ja parjattu porttiteoria saa uutta tuulta pujeisiinsa. Omalta osaltani minulla on kaikki hyvin elämässä ja käytän kannabista vain huvin vuoksi tai mahdollisesti toisinaan selkäsärkyyn. En ole kuitenkaan koskaan edes haaveillut ”kovista” huumeista. En näe niiden sopivan elämäntapohini tai -arvoihini.

Myös huumetutkija Jussi Perälä kannattaa Kaukosen ajatusta sakottamisen lopettamisesta. Hän kuitenkin toteaa, että näitä asioita on vaikea käsitellä, sillä radikaaleja mielipiteitä esittävät saavat helposti hörhön maineen. Ah, miten avoin tämä meidän yhteiskunta onkaan! Vai voiko joku todistaa historiasta toisin? Ettei toisin ajattelijaa olisi tuomittu vankilaan, kotiarestiin tai karkoitettu maasta? Niinpä. Itselle tuli ensimmäisenä Kiinan ihmisoikeusaktivistit sekä Newton mieleen.

Perälä myös huomauttaa, että melko moni nuori on kokeillut kannabista. Hänestä olisi tärkeää, etteivät käyttörikoksista kiinni jääneet saisi merkintää rikosrekistereihin, sillä kyseessä on usein ohimenevä vaihe suurimmalla osalla nuoria. Käyttö yleensä jää, kun nuori valmistuu koulusta, saa työn tai hänen elämänsä muuttuu. Jos sitten on saanut huumausainemerkinnän, mahdollisuudet työssä ja elämässä voivat tyssätä siihen. Itsekin tunnen ihmisiä, joilla on tuo paljon puhuttu ’H-merkintä’ papereissaan. Heillä ei ole paljon mahdollisuuksia tehdä suurempia elämässään, ainakaan järjestelmän tukemana. Ja miksi? Koska joku tarjosi savut 15-vuotiaana ja poliisi sattui tulemaan paikalle. Kuulostaa todella vaaralliselta ”ongelmakäyttäjältä”, jolle ei enään kuulukaan antaa mahdollisuutta tulevaisuuteen. Tai näin ainakin nykyinen lakijärjestelmä tuntuu ajattelevan.

Tästä vastaavat muunmuassa poliisin ylijohto, joka suoralta kädeltä tyrmää A-klinikkasäätiön Kaukosen ehdotuksen mietojen huumausaineiden käyttäjien sakottamisen lopettamisesta ja hoitoon tai puhutteluun ohjauksesta. Poliisijohtaja Seppo Kolehmainen toteaakin ”tämän olevan periaatteellinen kysymys”. Poliisi ei voi (tai halua) antaa sellaista signaalia, että huumausaineiden käyttö olisi mitenkään hyväksyttävää tai edes ymmärrettävää. Ongelma käyttäjien ohjaamine hoitoon olisi kuitenkin ”sinäänsä hyväksyttävä tavoite”. Ihan oikeastiko? Niitä, jotka ovat nuoruudessaan halunneet olla kokeilun haluisia tai joilla vaan on lähtenyt elämä lapasesta ei edes kuulu ymmärtää? Poliisi tai virkavaltako sanoo suoraan, ettei edes yritä ymmärtää elämässään epäonnituneita? Että kaikkien kuuluisi olla heidän kaltaisiaan lainkuuliaisia kansalaisia? Niin lainkuuliaisia, että joka kuukausi lehdessä on juttua poliiseista, jotka syyllistyvät rattijuopumuksiin, vaimon pieksentään ja ampuma -aserikoksiin? Eikö olisi jo aika katsoa peiliin? Me kansalaiset yritämme kovasti ymmärtää teidän haluanna hakata vaimojanne, niin voisitte te edes yrittää ymmärtää meitä ongelmissamme.

Mukaan keskusteluun on luonnollisesti putkahtanut komppaamaan myös iki-ihana sisäministerimme Päivi Räsänen, joka toteaa taas yhtä ammattimaisella otteellaan, ”ettei hän halua muuttaa huumausaineita koskevaa lainsäädäntöä. Hän on poliisin kanssa samoilla linjoilla siitä, että uudistus antaisi ihmisille vääränlaisen viestin”. Niin, se vääränlainen viesti kai olisi sitten, että virkavalta ymmärtää, että me olemme vain ihmisiä, eikä meitä voi hallita pelolla ja kielloilla. Mutta toisaalta, koska Räsänen lausuu kommenttinsa raamattu kainalossa, jolla on aina yritetty hallita ihmistä pelolla ja kielloilla, on ymmärrettävää, että Räsänen ei uskalla astua pois muotista, johon hänet on kasvatettu.

Jään miettimään kaiken jälkeen, onko virkavalta ja ministeriö oikeasti sitä mieltä, että sakottaminen ja tulevaisuuden pilaaminen rikosreisterillä tyhjän takia on ainut toimiva ongelman ratkaisu muoto? Miten joku voi edes ajatella, että päihdeongelmasta keskusteleminen ja sen hoitaminen on huonompi vaihtoehto? Varsinkin, jos kyseessä oli vain se pieleen mennyt kokeilu, joka johtui hunosta tuurista. Onko Aku Ankan onnen omaaminen oikeasti näin suuri rikos?

Mutta hei! Hesarissa oli (jopa jo) sivulla 6 koko sivun kokoinen juttu kannabiksesta ja 80% jutusta oli myönteisen suhtautumisen kasvusta ja kriittisestä suhtautumisesta nykyisiin rangaistuksiin!

Hyvä Hesari!

Paskahalvaus kanapastalla

Ajattelin ensin laittaa tänne sairaalassa ollessani kirjoittamaa juttua, mutta viime aikaisten käänteiden vuoksi aloitan jutun kertomisen kronologisesti "väärästä" päästä.

Olin siis viikon päivät sairauslomalla ja se mihin koko viikko huipentui oli kyllä jotain veret seisauttavaa. Olen onnellinen etten paskonut housuuni.

***********************

Korjaan lasieni asentoa ja uppoudun syvemmälle tekstiin. Vaikka on jo iltapäivä, en jaksanut pukea lenkin ja suihkun jälkeen kuin topin ja alushousut ylleni. Enhän minä kuitenkaan tästä minnekään ole menossa ennen iltaa. Eikä työmatkallekaan tarvitse laittaa päälle kuin sen verran, että tarkenee tulla yöllä takaisin päin. 

Ovikello kilahtaa. Käyn päässäni läpi listaa mahdollisista ihmisistä, jotka voisivat tulla ilman soittamista käymään. Kurkkaan taas tottuneesti ovisilmästä. 

Vereni seisahtaa. Käytävässä näkyy kaksi sinihaalarista ja kookasta miestä. Ajatukseni laukkaavat paniikinomaisesti, kun aivoni koittavat keksiä mahdollista selitystä näylle. Ensimmäinen päähäni pilkahtava ajatus on, että joku on mennyt puhunut ylimääräisiä ja nyt on kotietsintä tulossa. Seuraavana päähäni pälkähtää kuolema. Olen poliisi-sarjoista ymmärtänyt, että poliisit vievät suruvalittelunsa omaisille. Seuraavaksi siis päässäni pyörii lista ihmisistä joiden kuolemasta minulle ilmoitettaisiin. Äiti. 

Samalla kun avaan ovea vapisevin käsin, tulen hyvin tietoiseksi siitä kuinka alasti olen. Koitan hilata topin helmaa alemmas alushousujeni ja reisieni suojaksi. Raotan ovea ja katson poliiseja. Toinen seisoo asennossa, kädet vyöllä oveni edessä ja toinen on kauempana nojaillen kaiteeseen. Poliisit saavat rappukäytävän näyttämään todella pieneltä ja ahtaalta tai sitten rappukäytävä saa poliisit näyttämään valtavilta. Kutistun ajatuksissani ja valmistaudun tavalla tai toisella menettämään kaiken minulle rakkaan. 

Lopulta kaikki käy hyvinkin nopeasti, en edes muista paniikinomaiselta mielentilaltani mitä kaikkea poliisit sanoivat. Kyse oli kuitenkin väärin käsityksestä, kun pomoni oli antanut väärän sairausloman päättymispäivän, enkä siis heidän mukaansa ollut ilmestynyt edellisenä päivänä töihin. Tämän jälkeen pomoni oli myös antanut väärän puhelinnumeron, josta minua ei luonnollisestikaan tavoittanut. Joten loppu tuloksena oli, että työpaikkani usutti poliisit ovelleni kysymään miksi en ole töissä. 

Ihan helevetin hauska juttu, kyllä.

Jään itse pohtimaan, voiko poliisin ilmaantuminen kotiovelle kutsumatta, olla koskaan hyvä merkki? Vai onko se vain niin kuin sen eilen koin, että poliisi kun sapuu pyytämättä, on se sama kuin katsoisi viikatemiestä ovisilmästä. Jännää on myös se, miksi koen poliisin enemmän viikatemiehen kuin suojelusenkelin kaltaisena. Ehkä se on vain yleinen tarttunut mielipide kaikesta kuulemasta ja kokemasta. Toisaalta ainoat kokemukseni poliiseista ovat tätä ennen olleet se kun huusin poliiseille naamapunaisena räkäkännissä, enkä edes joutunut putkaan (moni kaveri on ollu pienemmästäkin syystä putkassa) ja se kun ajoin ojaan ja vältin sakot räpyttelemällä silmiä ja näyttämällä (ilmeisestikin tarpeeksi) viattomalta.

Loin taas parit mehukkaat pöperö ehdotukset tässä sairauslomalla:

Reseptit laitan taas tuttuuntapaan facebookiin, niin kaivelkaa sieltä,

jos kuolantuotanto lisääntyi säädyttömästi.

Minunlainen juhannus

Rakastan picnickejä, grillaamista ja kaikenkaikkiaan olen aina haaveillut suurista beach -partyista. Ystävien seurassa  luonnonhelmassa hyvän ruoan nauttiminen ja rentoutuminen on ihan parasta mitä yhdessä voi tehdä. Näin ollen pakkasimme juhannusaattona kassin täyteen ruokaa ja juomaa ja suuntasimme läheisille raunioleille.

Kävin viime syksynä jo itsekseni siivoamassa raunioita chillailu käyttöön. Rakensin samalla punaisista tiilistä suhteellisen toimivan grillin ja keräilin teinien jättämiä lasinsiruja maasta minkä uskalsin. Paikka on siitäkin hieno, että vaikka raunioniemi on aivan keskustassa, on se niin piilossa ja syrjässä, ettei sinne osaa tulla tai edes katsoa, jos ei tiedä mitä katsoo.

Tunnetuin niemeke on varmasti auringon laskuistaan, sillä toisella puolella raunioista on pieni metalli portti, jonka raoasta livahmalla saapuu järven selän puolelle, jonne aurinko laskee koko selän pituudelta. Näky on yksinkertaisesti pysäyttävä.

Pöperöihin juhannuksena kuului nyyttäri -periaatteella jokaisen tuomat omanmielen mukaiset sapuskat. Minä panostin broileri fileisiin, vihreään salaattiin, grillattuihin juusto-herkkusieniin, uusiin perunoihin ja tilli silliin. Pöperöt myös olivat kerrassaan täydelliset.

Improvisoidusti perunat keittyy laidan päällä ja pihvit tiilenpalalla.

Pihvien rasva saattoi vähän roihahtaa jossain välissä.

Atrialle/Kariniemelle mainosidea?

 Metsässä kun ollaan ja ylipäätään nauttimassa olostamme, on rento ja mukava pukeutuminen kaiken A ja O.

Omat avain sanat; väljä, mukava ja pehmeä.

Pitkät housut ja lyhyet paidat.

Tila(nne)taidetta.

Hymy on kauniinpi asuste kuin huolitelluinkaan meikki.

Juhannuspäivänä luonnollisesti jatkettiin rentoutumista. Päivä alkoi pizzalla, sillä se on helpoin ruoka jonka tiedän ja juuri sopivaa vastapainoa eiliselle ruokaan panostamiselle. Vaikka ei sillä, äitiltä opittu pizzapohja takaa, että omatekemä pizza vie kielen mennessään!

Masu täynnä pizzaa iltapäivää jatkettiin läheisessä saaressa hetkestä nauttien. Järvelle tuijotellessa, sitä oli jotenkin aivan uudella ja ihmeellisellä tavalla läsnä hetkessä ja se oli hieno tunne.

Auringonpalvoja

Sarjakuvamaista pilveä

Herrasmies ei tupruta röökiä naisen lähellä.

Äänet eheyttävät ja repivät palasiksi

Maailma on täynnä erilaisia ääniä, joista syntyy jotain kaunista ja tyynnyttävää tai hermoja repivää hälyä ja melua.

Rakastan luonnon kauniita ääniä, veden loisketta ja tuulen huminaa lehdissä. Rakastan kotkan kiljaisua ja hevosen kavioiden kopsetta. Rakastan musiikkia, sen rauhoittavaa ja energisoivaa vaikutusta. Rakastan ihmisen naurua ja korvaan kuiskattuja sanoja.

Tämän lisäksi rakastan täydellistä hiljaisuutta.

Hiljaisuutta en ole kuullut sitten talven jälkeen. Talven sai elää rauhallisessa horteessa, mutta saman tien kun kesä taas saapui, saapui myös korvia särkevä meteli. Koko viime syksyn kuuntelin ohitustietyömaan meteliä ikkunani alla ja samat äänet jatkuivat kun lumet sulivat. Ohitustietyömaa on nyt suhteellisen hiljaa, mutta parkkipaikan rakennuskompleksi naapuri talon ulkopuitteiden korjaamiseen hajoittaa hermojani. Parkkipaikka on kuin kaikukoppi ja jokainen työmiehen niiskauskin kuuluu kuin korvanjuuressa toimitettuna. Asuntoni on myös aurinkopuolella taloa, joten ahdistava kuumuus saa avaamaan ikkunat, jonka jälkeen melu tunkee jokaiseen aivon sopukkaan, kun ikkunat suljettuna se on joten kuten siedettävää, vaikka tuskin sitäkään silloinkaan.

Asunnon ikkunaista taukoamatta kuuluva ääni mehustettuna toisinaan sirkkelillä.

Tämän lisäksi jokainen omistusasunto ympärilläi on päättänyt saneerata kylpyhuoneensa tänä keväänä. Helmikuusta lähtien yksi toisensä jälkeen on piikkannut ja porannut betonia päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Välillä sitten veden tulo katkeaa, kun tarvitaan vesikatkoa tai joku on porannut vesiputken hajalle ja joudutaan odottamaan vielä putkimiehetkin paikalle.

Virheistä viisastuneena olen nyt ryhtynyt säilyttämään vesikannua jääkaapissa, johon vaihdan joka aamu veden mikäli se on mahdollista, jotta se aamu ei toistuisi, kun vesi oli ilmoittamatta tunteja poikki ja minun oli lähdettävä kauppaan ostavaan jotain nestettä, jotten kuole lämpöhalvaukseen 28 asteiseen asuntooni.

Asunnon sisällä kaikissa rakenteissa tuntuva ja koko tietoisuuden täyttävä ääni.

Sen lisäksi, että kotonani en voi rauhasta ja hiljaisuudesta nauttia, toistuu sama tilanne kaikkialla minne menenkin. Kävimme eilen ravintolassa syömässä. Loppu tulos oli se, että ravintolan oven eteen saapui kesken lounaan asfalttityömaa, jolloin ovesta sisään pöllysi valtavan metelin lisäksi jatkuva pien ja öljyn haju, joka sekoittui päivällisen makuun vieden kaiken tunnelman ja ruokahalun.

Tämän jälkeen yritimme istua puistossa ja nauttia auringosta vain kuunnellaksemme vierestä kuuluvaa meteliä, kun ruohikolle aidattiin 'super upeaa' lastenkiipeilytelinettä, joka näytti niin korkealta ja monimuotoilselta, että itse pelkäisin lasteni tipahtavan sieltä. Mutta pitäähän jonkun kilpailla näkyvyydestä Olavinlinnan kanssa, kai.

Meteli, joka minut ympäröi on korvia huumaava ja repivä, eikä sitä pääse pakoon, jos ei ole mahdollisuutta lähteä pois arjesta ja kaupungista. Kiireisen lounaspaikan kokkina, en pääse edes töihin pakoon melua. Kuinkakohan kauan ihmisen hermot tälläistä kestävät ennen kuin tulee hermoromahdus?

Kaipaan hiljaisuutta enemmä kuin mitään.

Kesäruokaa uudella matolla

Olen rantautunut takaisin Savonlinnaan. Oma kotiluolani tuntuu ihanan kotoisalta ja omalta. Osaltaan tunnelmaa auttaa (vihdoinkin) löytämäni matto! Matto on niin minun näköiseni, että en voi olla hehkuttamatta sitä. Kauppa tuli myös mukavasti vastaan mainostamalla matosta ihan mukavaa alennusta. Painavimman painoarvon ostopäätökselle toi kuitenkin kauniin ulkonäön lisäksi juutti-pohja. En enään ikinä osta muovi/kumipohjaista mattoa! Hyi!

Vieraat ovat myös todenneet maton erityisen mukavaksi istuskella.

Matto löytyi Anttilasta, tyynyt olen kerännyt maailmalta tai suunnitellut itse.

Tosiaan, matkalla takaisin Itä-Savoon pysähdyin Etelä-Savoon pikkusiskoni ylioppilasjuhliin. Hieno suoritus siskoltani! Oma mekkoni juhliin oli muuten helmi-löytö UFFin myymälästä parilla eurolla. Ihanan vanhahtavaa!

Tuore ylioppilas ja ylpeä isosisko.

Paikalla oli taas sukulaisia vähän joka lähtöön. Tutut kuviot tuli myös käytyä suvun voimin läpi, kun ensin puhuttiin paskaa niistä, jotka eivät olleet paikalla ja illalla niistä, jotka olivat olleet paikalla. Oman osansa supinasta saivat toki myös he, joita ei oltu kutsuttu. Omakohtainen huippuhetkeni oli taas vaihteeksi äidin voileipäkakut, joita voi vedellä pohjattomasti! Enkä taaskaan koskenutkaan täytekakkuun, sillä ei ollut tarvetta.

En ole vielä onnistunut löytämään parempaa voikkarikakkua kuin äipän.

Itse sain juhlissa yhden ainoan tehtävän: lämmittää termoskannut kuumalla vedellä. Kaadoin sitten kiehuvat vedet kädelleni suoraan keittimestä. Juhlat kuljin kostea pyyhe kädessä ja tämän viikon olen luonut nahkaani. 

Kun virallinen osuus on ohi.

Savonlinnassa olen nyt puolestani panostanut kesätyöhöni. Tuli muuten nyt viisi vuotta täyteen S-ketjulla. Juhlan kunniaksi asiakas oli valittanut, että hän ei halua ruokaansa tarjoilevan lävistetyn työntekijän. Pomoni siis ei voinut muuta kuin tulla nolona luokseni ja pyytää minua käyttämään laastaria huulikorun päällä, jottei se näkyisi niin selkeästi. Tämä siis tapahtui kun olin jo kaksi vuotta ollut samassa ravintolassa töissä ja ihan saman korun kanssa, sillä pomolle se on ollut ok. Näin ollen leikin siis koko loppu kesän herppes-kokkia laastari huulessa. Nytkö se ruoka maistuu sitten paremmin?

Työmatka kulkee junaradan viertä. Mukavasti asensivat "betoni-polun" minulle, niin ei tarvi soralla kävellä.

Minun kotiluolan ulkoinen kompleksi.

Vetäsin aamukahvit väärään kurkkuun taas vaihteeksi lueskellessani Oliviaa. Eräällä kauneuden hoitoon keskittyneellä sivulla oli seuraava mainos: 

Ihan oikeasti! Olenko ymmärtänyt oikein, että geelissä on karvat mukana? Kenen karvat siellä ovat? Kuvottavaa tämä jokatapauksessa oli. Lasken tuotteen samaan kastiin huulia turvottavan huulikiillon kanssa, joka todennäköisesti on vain "hallittu" allerginen reaktio.

Tein taas muuten ruokakokeiluja! Kevyen kesäisen annoksen idea tuli mummiltani:

Ostin paketin vihreitä tankoparsoja. Pilkoin tangot puoliksi ja keittelin miedosti suolatussa vedessä n. 5 minuuttia. Omana huomiona otettava ensikerralla huomioon, että latvat pehmenee nopeemmin kuin paksut varren alaosat, jolloin alaosia kannattaa keittää hieman pidempään kuin latvoja.

Valutin veden pois ja siirsin puolikypsät tangon palaset pannulle, jossa paistelin niitä perinteisesti kirnutussa luomu voissa jonkin aikaa. Minulla meni paistoaika ihan hippasen yli, sillä tangot rusehtuivat hivenen likaa, eikä maku ollut ihan niin puhdas kuin tarkoitus oli.

Loppu tulos oli kuitenkin todella herkullinen feta-kirsikkatomaatti salaatin kanssa. Kastikkeena käytin taas perusyhdistelmää oliiviöljy, balsami viinietikka, suola, sokeri ja mustapippuri.

Bon Apetit!

Valintojen maailma

Minulla on nyt enään vajaa viikko Juoppohullun päiväkirja -elokuvan kuvauksia jäljellä täällä Helsingissä, jonka jälkeen palaan takaisin Savonlinnaan Abc:n keittiöön. Huomaan itsekin kuinka surulliselta tämä kuulostaa, mutta toivotaan, että se Abc:n keittiö on vain väliaikainen ratkaisu, mitä se on ollutkin nyt viisi vuotta. Puolustuksekseni olen kuitenkin myös opiskellut koko tämän viisi vuotta ja tämän kesän palkalla onkin tarkoitus rahoittaa opinnäytetyöni, jotta pääsisin joskus pois koulunpenkiltä. Johan minä olen yhteensä yli 16 vuotta opiskellut, kun nyt syksyllä (toivottavasti) valmistun.

Haluaisin nyt kuitenkin kertoa avoimesti kaikille, mitä varjopuolia voi olla työskentelyssä toisella paikkakunnalla projektiluontoisesti. Tai eihän niitä varjopuolia näin nykypäivänä ole minulla kuin yksi, sillä koti-ikävä äitiin, poikaystävään ja ystäviin hoituu puhelimella ja skypellä. Olen myös tavannut täällä päässä mukavia ihmisiä, joiden kanssa on voinut viettää aikaa töiden ulkopuolella, kun yksin heeboilu on käyny kyrpimään.

Ainoa ihminen, jolle tämä järjestely ei ole sopinut on poikaystäväni, joka on tehnyt äärimmäisen selväksi minulle kuinka hän ei kykene elämään sen kanssa, että olen poissa kotoa, vaikka emme ole asuneet samassa osoitteessa enään vuoteen. Poikaystäväni on ollut niin sairaaloisen mustasukkainen, että on kertonut minulle kuinka hän ei kestä sitä, että minulla on hauskaa töissä työkavereiden kanssa ja kuinka vaikeaa on seurata sivusta, kun tutustun täällä uusiin ihmisiin, joita hän ei tunne. Hänen sanoistaan ymmärsin, että hakeudun uusien ystävieni seuraan vain jos meillä menee huonosti. Tottakai se on ainut motiivi tutustua uusiin ihmisiin paikkakunnalla, jossa ei tunne ketään.

Hän myös soitteli minulle jatkuvasti, jopa työaikana, vaikka kerroin hänelle työvuoroni ja pyysin olemaan soittamatta tällöin. Kerroin vielä senkin, että jos kuvauksissa soi puhelin, on tarjottava kaljat koko kuvausporukalle. Ei toiminut. Toisaalta saatoin saada keskellä yötä raskaan kuvauspäivän jälkeen puhelun "miksi et soittanut mulle kun tulit töistä". Selitykseksi ei kelvannut, että olin väsynyt ja halusin nukkumaan mahdollisimman nopeasti, vaan se, etten jaksanut tukea toisen heikkoa itsetuntoa keskellä yötä kertoi ilmeisesti siitä, etten välitä tarpeeksi. Lopulta kun minusta tuntui, että hän vaati, että laitan hänen ikävänsä ja tarpeensa oman unelmatyöni edelle, jouduin pyytämään, ettei hän enään soittaisi sinä aikana kun olen Helsingissä. Tulisin kuitenkin kahden viikon päästä kotiin.

Tästä seurasi edelleen se, että hän keksi milloin minkäkin tekosyyn soittaa minulle vähintään joka toinen päivä. Syyt olivat luokkaa "en vastaa seuraavaan kahteen tuntiin puhelimeen, koska olen siellä ja siellä". Kukahan oli sanonut, että olisin soittamassa seuraavaan kahteen tuntiin? En siis voinut muuta, kuin laittaa hänen numeronsa automaattisen hylkäyksen listalle muiden virusnumeroiden ja lehtimyyjien kanssa.

Ymmärsin, että kaikki tämä johtuu osakseen siitä, että poikaystäväni ei ilmeisesti osaa olla ilman minua, joka on jo itsessään huolestuttavaa, mutta osakseen myös siitä, ettei hän edes itse tiedä mitä minusta haluaa. Hän on sanonut minulle monesti, että olen muuten täydellinen nainen, mutta hän ei kykene sulattamaan sitä, että tykkään matkustella ja että teen töitä projektiluontoisesti missä milloinkin. Kysyin myös häneltä, että olisiko parempi, että olisin töissä hänen asuntonsa viereisen Valtsun kassalla, jossa hän voisi käydä tarkistamassa, että olen varmasti töissä, mutta tämä oli kuulemme loukkaava kommentti minulta.

Hän kertoi, että ei myöskään kykene luottamaan minuun, vaikken ole koskaan hänen luottamustaan pettänyt. Tämä johtunee puolestaan siitä, että minulla on ollut lukuisia poikaystäviä menneisyydessä, minkä takia kannan jonkinlaista huoran -leimaa otsassani, kunnes hän on päättänyt, että olen ollut tarpeeksi kauan uskollinen hänelle. Itse olen yrittänyt selittää kyllä useaan otteeseen, että ei se poikaystävien lukumäärä ole ollut mikään tavoite. Ihan yhtäläisesti olen jokaisen heidän kanssaan yrittänyt rakentaa kotia ja ihan yhtälailla ero -tekstari on tullut minulle yllätyksenä. Siihen miksi olen seurustellut epäkypsien miesten kanssa, on varmasti erinäisiä syitä, joita voin pohtia toiste.

Palaan nyt viikon päästä takaisin Savonlinnaan pojan luokse, jota en enään oikeastaan tunne. Mistä olisin voinut tietää, kun aloittaa naapurinpojan kanssa seurustelun, että hänestä kuoriutuu aivan uusia puolia esille, kun lähtee hetkeksi muualle? Vaikka olisihan tämän voinut jo aavistaa silloin, kun tapasimme ja jouduin vääntämään kättä siitä olenko pannut kaikkia miespuolisia ystäviäni. Myös viime kesän lomamatkastani väännetään edelleen kättä, olenko huorannut koko reissun vai tutustunut vieraaseen kulttuuriin. "Hienonta" tässä on se, että poikaystäväni kertoi, että ei ole koskaan ollut ulkomailla eikä sen taki halua koskaan lähteäkään ulkomaille.

Olen antanut nyt viikon aikaa miettiä haluaako hän minut tälläisenä kuin olen, vaiko ei. Hän ei osannut vastata. Toisaalta, en minäkään ole enään yhtään varma kykenenkö tähän enään tai oikeammin jaksanko tätä enään. Maailmassa on kuitenkin niin paljon muutakin koettavaa ja tämän pallon miehistä läheisempinä kuin ystävinä kun ei tunnu jäävän kuin karvasmaku suuhun.

Pyydän anteeksi, jos tekstini loukkaa jotakuta, sillä sen ei ole tarkoitus olla loukkaava, vaan oma tuskan huutoni tilanteessa, jossa en enään jaksa yksin.

Minulla on suunnitelma kuolemalleni

Olen niin pitkään kuin muistan seurannut keskustelua eutanasiasta eli armokuolemasta. Nyt kun asia on, kiitos vihreiden, taas tapetilla sanon myös oman mielipiteeni aiheeseen.

En voi ymmärtää ihmisten ajatusta siitä, että eutanasian salliminen olisi uhka saattohoidolle tai kivunlievitykselle. Miksi toisen hoidon ottaminen rinnalle pitäisi merkitä toisen hoitomuodon kuoppaamista? Eihän muitakaan tauteja hoidetaan saman kaavan mukaan yhdellä lääkkeellä, vaan otetaan huomioon potilaan henkilökohtainen tila ja etsitään siihen parhaiten sopiva vaihtoehto. Jos saattohoidosta ja kivunlievityksestä ei juuri minulle olisi hyötyä ja kärsisin siksi kohtuuttomasti, miksi en voisi saada armoa kuolla?

Kiivainten eutanasian vastustajien argumenteista huokuu myös sama pelko kuin homojen avioliittojen laillistamisesta. Kun avoimesti on pelätty, että homoliittojen lailistaminen saisi aikaan massa kaapista tulon, tuntuu olevan vastustajien suurin pelko, että eutanasian salliminen johtaisi ihmisten massa haluun kuolla ennen aikaisesti. Eihän se nyt niin mene!

Ymmärrän myös vammaisliiton huolen siitä, että vammaisia alettaisiin surmata ilman heidän omaa tahtoaan. Minusta tämä huoli kuitenkin kuulostaa meidän 'hyvinvointi yhteiskunnassamme' jotenkin barbaariselta. Kuka tälläiseen oikeasti ryhtyisi? No ehkä se sairaanhoitaja, joka niitä ruiskuja jakeli potilaille kysymättä, mutta eikö hän saanutkin sitä tuomionsa? Pelätäänkö siis, että eutanasian salliminen laskisi lääkärien ja sairaanhoitajien moraalikäsitystä oikein massa ilmiönä?

Näissä keskusteluissa myös aina palaa mieleeni uutinen amerikkalaisesta nuoresta, jota pidettiin 10 vuotta koomassa letkuissa, vaikka takeet koomasta heräämiselle olivat olemattomat. Miksi tämä tapahtui? Koska omaiset eivät halunneet päästää irti. Moni ulkopuolinen yritti vedota empatiassaan omaisiin, että lopettaisivat rakkaansa kärsimyksen vihanneksena, mutta omaiset eivät tätä halunneet. Heidän tahtonsa ja osaamattomuutensa surunkäsittelyssä meni heidän rakkaansa hyvin voinnin ja edun edelle.

Juurikin näistä kaikista syistä olen hokenut rakkailleni, että jos olen joskus vihannes tai valtavissa kivuissa, niin älkää antako oman itsekkyytenne mennä minun etuni edelle! En halua kokea valtavia kipuja sen vuoksi, että joku toinen on kykenemätön päästämään minua lähtemään.

Olen kuitenkin päättänyt jo 15-vuotiaana varasuunnitelmasta. Jos elän niin vanhaksi, että pääsen eläköitymään noin 50 vuoden päästä ja suomalaiset sattuisivat vieläkin olemaan niin omistushaluisia toisen elämää kohtaan kuin tänä päivänä, viimeisenä keinonani muutan Hollantiin. Sillä kolmen vuoden maassa asumisen jälkeen voin hakea hollanninkansalaisuutta, jonka jälkeen minulla on oikeus eutanasiaan, mikäli sitä tulen tarvitsemaan. En minäkään halua kuolla ennen aikaisesti, mutta en myöskään halua, että tilanteen eteen tullessa, minulta viedään mahdollisuus hyvään ja rauhalliseen kuolemaan ilman vuosien tuskia tai tiedottomuutta.