Kuljeskelin metsässä vailla päämäärää, tai eihän minulla oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata pientä kinttupolkua, jonka joku oli lumeen tepastellut. Polku oli itseasiassa niin kapea, että sai varoa astumasta harhaan, sillä kuka tietää kuinka syvää polun viereisissä kinoksissa oli. Mutta kuten sanoin, ei minulla ollut päämäärää, sillä en osannut edes aavistaa minne tuo polku minut johtaisi.
Sen sijaan keskityin ihastelemaan paksun nietoksen peittämiä maisemia. Lunta oli tullut reippaasti eikä aurinko ollut pahemmin näkynyt viime aikoina, joten puut ja pensaat olivat paksun lumivaipan alla. Oli täysin hiljaista metsän omia ääniä lukuunottamatta. Kuljin eteenpäin lumisten puiden lumoissa, kunnes ajatukseni katkaisi kirkas valo, joka lähes sokaisi minut. Yllätyksen tuomasta jäätymisestä toivuttuani ymmärsin sen olevan puiden lomasta pilkistävä aurinko. Aurinko oli niin matalalla ja harsomaisen pilvimuodostelman lomassa, että sitä oli lähes mahdotonta huomata ellei seissyt juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Minä seisoin tuossa kohdassa ja koin valtavaa tarvetta lähteä kulkemaan kohti aurinkoa.
Kuljin polkua eteenpäin irrottamatta silmiäni edessä häämöttävästä valosta kuin peläten, että se katoaisi, jos vain räpäyttäisinkin silmiäni. Polku haarautui vielä moneen kertaan matkallani, mutta minä tuskin edes huomasin sitä. Lopulta polku päättyi korkealle kallion kielekkeelle, josta minulla oli esteetön näkymä metsän ylle. Näin auringon polttavan oranssin kehän, joka häämötti ohuemman pilviverhon takana. Ehkä mielenkiintoisinta oli juuri tuo pilviharso, joka peitti aurinkon säteet ja jätti pelkän tulisen pallon taivaalle. Harso ulottui harmaana massana jokaiseen ilman suuntaan silmän kantamattomiin. Palavasta mollukasta oikealle jatkui pilven repeämä, josta myös aurinko kurkisteli. Tämän repeämän toisella laidalla oli tummanpunaisesta lämpimän oranssin kautta kuulaan keltaiseen taittuva sateenkaari.
Olin sanaton tämän kauneuden edessä, jota en olisi koskaan päässyt näkemään, jos olisin kävellessäni valinnut kerrankin toisin. Seison kielekkeen laidalla pienen ikuisuuden avain hiljaa, hengittäen ja imien auringon valon energiaa ja sateenkaaren värejä itseeni. Tahdoin tallettaa tämän kuvan mahdollisimman hyvin mieleni sopukoihin. Siitäkin huolimatta, että talvipäivän seisaus oli ollut jo ajat sitten ja päivät olivat jo huomattavasti pidempiä. Ensikertaan, tuumin mielessäni ja loin viimeisen vilkaisun pilviverhon taakse häipyvään aurinkoon.
Hetken mielijohteesta tai valtavan energiapiikin vuoksi hyppäsin alas jyrkkää lumista rinnettä. Snoukkasin maihareilla alas rinnettä kuin paraskin Enni Rukajärvi. Parin välissä otetun vauhtiloikan jälkeen lensin penkan yli kävelytielle säikäyttäen muutaman pahaa aavistamattoman kulkijan. En kuitenkaan laskeutunut turvalleni, kiitos maiharien hyvän pidon tasaisemmalla alustalla. Hyppiessäni yhdellä jalalla ja pudistaessani puoli metsää ulos kengästäni tulin ajatelleeksi, että en koskaan olisi tehnyt mitään tälläistä ystävän seurassa, mutta en silti voinut olla olematta hyvilläni, että edes pari tuntematonta kulkijaa näki hurjapäisen päähänpistoni.
Rukan rinteet, täältä tullaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti