Uskon vahvasti nykyisen tietämykseni nojalla, että ongelmana on ollut oppimisessani ja oppimisstrategiassani, etten ole osannut tai ymmärtänyt kyseenalaistaa minulle annettuja oppimisstrategioita. Hyvänä esimerkkinä toimii lukion historian opintoni.
Olin valtavan kiinnostunut historiasta, istuin eturivissä ja luin joka tuntisiin suullisiin tentteihin. Silti kirjoitin historiasta ainoastaan A:n. Huomautettakoon tässä vaiheessa, että paras arvosanani oli B englannista ja ylioppilasta minusta ei tullut ruotsinkielen minulle hepreaa muistuttavasta luenteesta johtuen.
Tähän kaikkeen on mielestäni myös selkeä syy. Oppiminen tapahtui esimerkiksi niillä historian tunneilla tunneilla kalvosulkeisilla eli kopioitiin sanasta sanaan kaikki mitä opettaja oli kalvoille kirjoittanut. Kalvoja vedettiin yhden oppitunnin aikana varmasti 5-8 sivullista piirtoheittimen näytön läpi. Muistan elävästi miten suuri huoli tunneilla minulla ja ystävilläni oli, ettemme kerkeä kirjoittamaan kaikkea muistiin nopean tahdin takia ja näin informaatiota jäisi saamatta eikä sitä voisi lukea kokeeseen. Emme edes ehtineet huolestumaan siitä, että emme oppisi asiaa tällä tavalla, saati että olisimme ymmärtäneet kyseealaistaa opettajan opetusmetodeja.
En sitten tiedä, jos se olikin opettajan kiero salajuoni meidän päidemme menoksi tai vain yleistä opettajan epäpätevyyttä opettajankoulusta lintsaamisen seurauksena tai jo alunperin opettamaan opettavan opettajan epäpätevyyttä.
Jos kuitenkin tuolloin olisimme uskaltaneet ja ymmärtäneet sanoa sotahullulle historian opettajallemme, että emme opi tällä tavalla, olisimme ehkä saaneet reilun mahdollisuuden oppia niin kuin oppiminen tapahtuu, eli jokaiselle ominaisella ’omalla tavallaan’. Tällöin opettaja olisi kertonut tarinaa Amerikan valloituksesta kalvojensa avulla ja olisimme voineet kirjata asiat muistiin kukin omalla tavallamme. Nyt tiedän ja ymmärrän, että minun olisi todennäköisesti kannattanut taiteellisena ihmisenä piirrellä mind mappejä ja liittää omaksuttavaa informaatiota kokonaisuuksiksi ja sitä kautta sisäistää ja liittää ne olemassa olevaan tietovarastooni.
Tämäkin asia tosin valkeni minulle vasta vuosien jälkeen lueskeltuani vanhoja psykologian kirjojani, jotka käsittelivät oppimista. Kirjassa esiteltiin ns. pintasuuntautunut ja syväsuuntautunut oppiminen, joiden välinen ero vaikuttaa suuresti kykyymme omaksua tietoa. Pintasuuntautunut oppiminen on käsittääkseni tämä lukion tunneilla käytetty oppimismuoto, joka pidemmällä tähtäimellä ei ole edes kannattava. Pintasuuntautuneessa oppimisessa opiskelija yrittää muistaa ketjuna kaiken lukemansa informaation sellaisenaan pieniä yksityiskohtia myöten. Tämä oppimismalli saattaa toki kantaa kokeesta läpi, mutta tieto unohtuu hyvin nopeasti, sillä informaatiota ei pysty omaksumaan sellaisenaan ’rasnkalaisillaviivoilla’. Verrattaessa syväsuuntautuneeseen oppimiseen, jossa saatu informaatio sisäistetään kokonaisuuksina ja liitetään muistissamme olevaan aiempaan tietoon, on jo oppimista tutkivien tutkimuksienkin perusteella saatu valtavia tuloseroja. Tässä oppimisessa uusi informaatio kyetään sisäistämään ja jäsentämään itselleen ymmmärrettävään muotoon ja tieto jääkin todennäköisesti muistiin osana omaa tietoisuuttamme ja maailmankatsomustamme. Tällä tavalla oppimalla ihminen pystyy avartamaan omia näkemyksiään ja hyväksymään tarpeellisen osan informaatiosta osaksi omaa tietämystään. Tieto jää tällöin talteen ihmisen omaan säilömuistiin, jolloin se on helppo palauttaa mieleen ajatuksien muodostamien asiayhteyslinkkien avulla.
Onneksi voin todeta opiskelleeni vasta 17 vuotta minulle väärällä oppimistrategialla. Tämän kaiken hahmottaminen ja tiedostaminen antaa minulle toivoa, että voin hyödyntää tehokkaammin ne loput 60 vuotta, jotka minulla (tilastollisesti) on vielä jäljellä elämän koulussa, vaikka ammattiin tähtäävät koulut onkin jo lähes käyty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti