Tässä kohtaa deletoin suurimmanosan kirjoituksestani tiedostaen siirappisuuden äglön rajan olevan jo liian lähellä. Jokainen, joka on ollut oikeasti rakastunut, tietää kyllä mitä sanaton viestintä on. Totean siis vain, että vietin oikein mukavan päivän eilen poikaystäväni, lettujen ja zombie-mätön kanssa.
Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä on ilmestynyt tutkimus kiltteysgeenistä. Tutkimusta lueskellessani olen hivenen skeptinen asian suhteen, mutta jos tässä on yhtään totuuden jyvää, niin luulen vahvasti omistavani ko. geenin.
Tutkimuksen mukaan "kiltteysgeeni" liittyy oksitosiinireseptorigeenin variaatioihin. Tämä toiselta nimeltäänkin rakkaus- tai läheisyyshormoni edistää myötätunnon, empatian ja muun sosiaalisen käytöksen ilmenemistä. Oksitosiini lisääntyy kehossa mm. kosketuksen voimasta ja sen on todettu lisäävän iloisuutta, virkeyttä, älykkyyttä, läsnäolon tunnetta sekä herkistävän kosketusta.Oregonin yliopiston tutkijat toteuttivat kokeensa seuraamalla 23 pariskuntaa, joiden genotyypit oli testattu aiemmin.
Genotyypillä puolestaan tarkoitetaan vanhemmilta perittyä kaikkien geenimuotojen kokonaisuutta. Tämä genotyypin sisältämä koodi puolestaan vaikuttaa vahvasti yksilön fenotyyppiin (DNA:ta tutkimalla saa selville yksilön genotyypin, kun yksilön ulkoisia ominaisuuksia tutkimalle saa selville fenotyypin). Vaikka ympäristön ja perimän vaikutuksesta yksilönkehitykseen ja ominaisuuksiin onkin kiistelty siitä lähtien, kuin genetiikka on ollut olemassa, on laajempien tutkimusten valossa todettava, että itse olen ainakin käsittänyt, että vaikka olemukseen onkin kirjoitettu tiettyjen geenien kombinaatio, ei se yksissään kerro sitä millainen ihminen on yksilönä. Ihmisen elinympäristö kuitenkin vaikuttaa suuresti siihen, miten suhtautuu ja käyttää itseensä kirjattuja ominaisuuksia. Hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa alkoholismigeeni, josta on niin paljon väitelty. Jos kehosta löytyy tuo geeni, tarkoittaa se ainoastaan sitä, että on alttiimpi jäämään koukkuun ko aineeseen, mutta se miten suhtautuu asiaan, on täysin itsestä kiinni. Yksilö voi joko oppia vanhemmaltaan, jolta geenin on saanut, joko antamaan geeenille periksi ja olemaan alkoholisti tai vastaavasti vastustaa geeniä olemalla absolutisti. Näin, hyvin ääripäihin venytetyillä esimerkeillä.
Oregonin yliopiston tutkimuksessa toinen pariskunnan osapuolista sai tehtäväkseen kertoa kärsimyksen hetkestä toisen kuunnellessa. Tämän jälkeen ulkopuolinen tarkailija seurasi kuuntelevan osapuolen reaktioita 20 sekuntin ajan nauhalta ilman ääniä. Tutkimuksen mukaan useimmista tarkkailtavista pystyi päättelemään kenellä oli kiltteysgeeni ja kenellä ei. Eri asia toki on miten suuri osa on "useimmat". Se mitä voi varmuudella sanoa on, että yli puolista pystyi päättelemään tämän. Tähän toki mielestäni vaikuttaa myös ihmisen ulos- tai sisäänpäin suuntautuneisuus. Jos kiltti ja ulospäin suuntautunut näyttää helpommin tunteensa ulospäin, tokihan kuuntelija pystyy tämän hänestä kertomaan. Onko siis niin, että se vähemmistö, josta ei pystytty kertomaan ulkoisten eleiden perusteella kiltteysastetta, käsittäisi sisäänpäin suuntautuneet ja tunteensa visusti piilossa pitävät ihmiset? Onko tälläinen käytösmallien ero sitten genotyypistä vai fenotyypistä johtuvaa?
Ennen tutkimusta koehenkilöiltä tutkittiin, oliko heillä oksitosiinireseptorin GG-, AG- vai AA-genotyyppi. GG-tyypin ihmisiä pidetään empaattisempina, luottavaisina ja rakastavina. Toisaalta voisi kai myös liittää sinisilmäisyyden tähän listaan. AG- ja AA-genotyyppiä olevat sensijaan pitävät itseään yleisesti ottaen vähemmän positiivisina ja tuntevat, että he eivät ole yhtä herkkätunteisia vanhempina. Kymmenestä koehenkilöstä yhdeksän, joika tarkkailijat pitivät vähiten luotettavina, kantoivat geenin A-versiota.
Termi "vähiten luotettavina" kalahtaa nyt jotenkin korvaan. Puhutaanko tässä nyt empaattisen, luottavaisen ja rakastavan ihmisen vastakohdasta vai epäluotettavasta ihmisestä? Voiko epäluotettavuus yksilön käytöksessä siis kirjata geenien piikkiin? Jos näin on, niin huolestun todella. Sen lisäksi, että epäluotteva ihminen voi nykyään todeta, että "hei, mie vaan oon tälläinen", voisi jatkossa siis todeta "en minä, mutkun mun geenit".
Kymmenestä tutkitusta kuusi, jotka arvioitiin prososiaalisimmiksi, olivat GG-genotyyppiä. Prososiaalisuuden erilaisille määritelmille yhteistä on toisia hyödyttävän käyttäytymisen näkökulma. Se on vapaaehtoista ja tavoitteellista toimintaa, johon yleensä määritellään auttaminen, jakaminen ja yhteistyö. Prososiaaliseksi toiminnaksi luetaan yksilön sosiaaliset läheisyystavoitteet, joihin vaikuttavat mm. nuoren kokemukset hyväksytyksi tulemisesta ryhmässä ja näin ollen tämä vaikuttaa yksilön sosiaalisiin tavoitteisiin ja prososiaaliseen toimintaan. Toisin sanoen siis se kapea väliin putoaja porukka, joka ei näytä tunteitaan ulospäin, on 23:sta 5? Vai kuuluuko tähän porukkaan myös ne joiden fenotyyppi vaikuttaa niin vahvasti, että genotyyppi on "väärä"? Onkohan tämä edes mahdollista?
Joukko tutkimuksia on kuitenkin osoittanut, että oksitosiinireseptorigeeni on yhteydessä ihmisten näkemykseen siitä, kuinka prososiaalisia he ovat. Tästä syystä aihe on noussut erityiseksi kiinnostuksen kohteeksi tutkimuspiireissä. Tämä tutkimus poikkesi aiemmista siksi, että nyt selvitettiin myös, näkyvätkö nämä erot käytöksessä niin, että ulkopuoliset ihmiset voivat ne nopeasti havaita, ja tutkimustoleksi puhuivat sen puolesta.
Lähde:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Genotyyppi
http://www.edu.utu.fi/laitokset/tokl/tutkimus/julkaisut/LevanenKatja.pdf
http://wikikko.info/wiki/El%C3%A4m%C3%A4ntavan_merkitys#L.C3.A4heisyyshormoni_.28oksitosiini.29
http://www.iltalehti.fi/mieli/2011111514758502_md.shtml
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti