Kuvittelen poimivani puhelimen käteeni ja soittavani hänelle.
Kuvittelen tämän saman uudestaan ja uudestaan istuessani yksin pimeän huoneen lattialla. Edessäni vierekkäin ovat puhelin ja kynttilä. Tuijotan kynttilän lepattavassa valossa puhelinta melkein toivoen sen soivan. Toivon, että soittaja olisi hän ja vapauttuisin minut tästä piinaavasta tilanteesta. Sillä kuinka voisin soittaa hänelle.
Kun olen melkein tarttumaisillani puhelimeen, kuulen taas hänen ivaa tihkuvalla äänellään lausutut sanat ”mutta eihän sulla ole ystäviä”. Vetäisen käteni takaisin aivan kuin nuo sanat tai liian lähellä puhelinta olo voisivat purra. Oikeassahan hän on. Ei minulle ole paljoakaan ystäviä, ainakaan sellaisia, joille voin puhua mistä tahansa ja joiden seurassa voin edes hetken hengähtää ja tuntea oloni turvalliseksi.
Hän tietää tämän kaiken, mutta se ei ahdista minua. Minua ahdistaa tieto siitä, mitä hän ajattelee tästä. Tiedän, että häntä ahdistaa olla yksi harvoista tukipilareistani oman mieleni ulkopuolella. Yksi niistä harvimmista ja tärkeimmistä.
Mutta hän on sanonut sen minulle. Hän on seisonut hämyisässä eteisaulassa ja katsonut minua silmiin ja kertonut kuinka häntä ahdistaa, kun minulla ei ole muita ystäviä.
Ja jälleen kerran kotona yksinäni olessani, tunnen palavaa halua soittaa hänelle. Kertoa, että olisi mukava nähdä. Mutta kuinka voin tehdä sen, sillä soitin hänelle eilen ja toissa päivänä. Tai itseasiassa olen soittanut hänelle joka päivä niin kauan kuin muistan. Kuinka voin siis tänään soittaa hänelle ja samalla tiedostaa hyvin vahvasti kaikki opit miesten alkukantaisesta vetäytymistarpeesta.
Ei, en voikaan.
Istun siis jälleen kerran keskellä pimeää huonetta kynttilön ja puhelimen kanssa ja tuijotan puhelinta. Samalla kun toivon sen soivan toivon, että auringon ensimmäiset säteet nousisivat pian ja toisivat mukanaan uuden päivän ja uuden kynttilän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti