Tuuli puhaltaa koko voimallaan, vailla esteitä, kuten aavikolla. Tiedättehän, kuten vuoren huipulla.
Niin, täällä ylhäällä ei ole puita lannistamassa puhurin voimaa. On vain avointa tilaa silmän kantamattomiin. Seison hämärässä tuijottaen ikkunasta myrskyyn. Tuule pieksee vettä ja hiekkaa ikkunalasiin. Katuvaloissa näkyy vaakasuoria viivoja, kun tuuli kuljettaa mukanaan sadetta ja irtaimistoa.
Puhuri on yllättävän puuskittaista ja se hakkaa ikkunaruutuja alati vaihtuvalla voimalla. Ensin on hiljaista ja kuuluuu vain tuulen riepottelemien puiden äänet. Sitten sadepisarat alkavat hiljakselleen ropista ikkunaruutuihin. Hiekka helisee lasia vasten. Tuuli kerää voimiaa ja paiskoo ikkunaa alati kasvavalla voimalla. Täyden tehonsa saavutettuaan, joka lehden mukaan Suomessa on 32m/s, puhuri laantuu. Aivan kuin vain kerätäkseen voimia seuraavaan koitokseen.
Muistan vieläkin sen vuoden takasin myrskyn, joka repi kattopellit, kaatoi puut ja karjan ja upotti pari venettä. Ei sellaisia myrskyjä unohdeta. Aika nostalginen fiilishän tässä tulee kun kuuntelee luonnon voimaa ja muistelee aikaisempia katastrofeja. Jotenkin nyt kyllä tuo kuulostaa vähän epäsovinnaiselta lauseelta...
”Myrsky repi puita, taivas salamoi. Myrsky samanlainen mun sydämessä soi.”
Sulje nyt silmäsi ja kuvittele hetki sitä hiljaista sihisevää ääntä, joka lähtee vanhasta puupiipusta, kun sitä imeskelee. Kuvittele samalla pesän lämpimän oranssia hehkua ja ilmaan leijuvaa makeaa tuoksua. Kurkunpäähän leviävää kuttittavaa tunnetta, josta huolimatta lasket mielessäsi viiteen ennen kuin hengität ulos.
Tuuli välkyttää sähköjä. Kunpa sähköt menisivät, niin olisi "pakko" käyttää kynttilöitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti