”Juoksen loputtoman pitkää käytävää pitkin, tai tunnelilta se enemmänkin näyttää. Kehoni huutaa lopettamaan juoksemisen, mutta en voi. En ihan vielä. Ajatuksissani soimaan itseäni valinnoista, jotka johtivat tähän hetkeen. Kyllähän se edellisenä iltana oli tuntunut oivalta ratkaisulta lähteä paikallisbaariin jätkien kanssa ja siitä tottakai jatkoille läheiseen asuntoon. Kurkkuani kuivaa ja heikottaa. Mietin, että miksi sitä tulee lähdettyä juomaan edes näin harvoin, kun mitä harvemmin juo sitä pahemmat krapulat ovat. Tai sitten se johtuu vanhenemisesta. Jokatapauksessa pitäisi katsoa vähän milloin juo. Juoksen pitkin Edinburgin lentokentän loputtoman pitkiä käytäviä. Kello on viisi aamulla ja olen vaarassa myöhästyä paluulennoltani.
Saavun ruumaan menevien tavaroiden erottelu pisteeseen. Hienoa, rinkkani on 3kg liian painava. Hätäpäissäni heivaan teltan rinkan päältä terminaalin vaa’an viereen ja yritän uudestaan. 20kg eli nyt päästään koneeseen. Jätän rinkan tavarahihnalle ja lähden pinkomaan uusin voimin ja 20kg kevyempänä kohti lähtöporttia. Tajuan turvatarkastuksen jälkeen, että lähtö porttini on kirjaimellisesti terminaalin toisessa päässä, ja täällä terminaalit ovat hieman isompia kuin Helsinki-Vantaalla. Tämän tiedon pakottamana juoksen lujempaa kuin koskaan, kunnes käsimatkatavaroita kuljettanut laukkuni hajoaa tuhannenpillunpäreiksi. Haaliessani tavaroita takaisin kassin raunioihin tunnen kuinka kuplamuoviin kääritty upouusi lasinen bongi on tuusannuuskana. Noh, sitä on aikaa surra sitten kotonakin polttelu välinettä etsiessä.
Saapuessani lähtö portille katsoo nainen sylissäni olevaa tavara läjää ja toteaa, että koneeseen saa tuoda vain yhden kanssin. Katson kassin riekalettani ja tavara läjääni, enhän minä voi nyt lähteä uutta kassia ostamaan! Virkailija pysyy tiukkana ja estä koneeseen nousun. Ryhdyn itku kurkussa survomaan tavaroita riekaleisen kassiparan sisäpuolelle, mitään varsinaista tulosta aikaan saamatta. Juuri kun olen muodostanut lauseen päässäni ”Vittu mie en taiakaan päästä tänään kotiin”, kuuluu takaani ystävällinen naisääni. Hän sanoo, että hänen laukussaan on tilaa ja, että voin laittaa tavaroitani sinne. Tämä sama toistuu vielä kahden muunkin kanssamatkustajani toimesta. Lopulta pääsen koneeseen tavarat jaettuna muiden matkustajien laukkuihin. Vaikka oksennankin koko lentomatkan Tampereelle, en voi olla hymyilemättä, kun nuo ystävälliset muukalaiset odottavat minua Suomen päässä ja ojentavat tavaroitani takaisin. En edes tiedä olivatko he suomalaisia vai skotlantilaisia, mutta se mikä lämmittää minun sydäntäni, on ymmärrys ja tieto siitä, että kaiken tämän maailman itsekyyden ja kylmyyden keskellä on olemassa vielä pyyteetöntä hyvää sekä auttamisen iloa. Kiitos siis heille, jotka tekevät tästä maailmasta edes vähän kauniimman paikan.
Tästä samaisesta syystä tosin joudumme tänään nauttimaan tiikerimme piipusta.”
Tämän sanottuani vajoan tyynyjen keskelle ja keskityn nauttimaan tuntemattoman ystäväni seurasta. Kello on yli yksi yöllä ja me istumme kotiluolani lattialla PeaHillissä nauraen aidosti ja iloisesti toistemme tarinoille. En tiedä kuinka monesta tuntemattomasta ihmisestä voin sanoa heidän olevan ystäviäni. Ero on siinä, että vaikka toista ei tuntisikaan menee yhdessä vietetty aika rennosti, avoimesti ja omalla painollaan. Tärkeintä on tuntea olonsa mukavaksi toisen seurassa ja näin me kaksi, vieraita ihmisiä kaihtavaa ja hieman jopa epäsosiaalista ihmistä, tunnemme toistemme seurassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti