Istun pimeässä yössä parvekkeella. Riippumatto keinuttaa minua eestaas, vaivuttaa minut transsiin.
Lounaisen taivaan ovat täyttäneet sysimustat pilvet, joiden muotoja valtavat salamat piirtävät näkyviin. Salama toisensa perään välähtää valaisten koko taivaan rannan, välillä vain kajona, välillä näyttävinä sähköankeriaina. Kirkkaan oranssi salama iskeytyy suoraan maata kohden ja kipinöi, liekö osui jonnekin.
Näkymä on jumalainen, kun äiti luonto näyttää voimiaan, äänettä, täyden hiljaisuuden vallitessa. Kuulen kaupungin viikonloppuillan humun ja humalaisten tyttöjen kikatuksen viereisen baarin portailla, mutta myrskystä ei kellään ole tietoakaan.
Onko tämä sitä tyyntä ennen myrskyä?
Toivon totisesti niin.
Vaivun syvemmälle riippumattooni, sytytän sammuneen sätkän ja jään seuraamaan valon ja varjon tanssia täydessä hiljaisuudessa.
Kutsun mielessäni myrskyä, tule tänne tule. Näytä mistä sinut on tehty.
