9. tammikuuta 2014

Vuoden ensimmäinen

Tajusinpa tässä ajatuksiani hahmotellessani, että tämä on vuoden ensimmäinen tarinani. Ajatus luo aavistuksen verran paineita, sillä vaistomaisesti alan miettimään kuinka haluan kirjoitusvuoteni aloittaa. Mitä tämä alkava vuosi on sitten tuonut tullessaan? Paha sanoa, kun 365 päivästä on mennyt vasta yhdeksän. Pidin kuitenkin huolen, että edellinen vuoteni päättyi siihen, että mitään ei jäänyt puolitiehen. Kävin läpi keskeneräiset asiat ja tein kaikille jotain, ennen vuoden vaihtumista. Nyt olenkin siis jonkinlaisessa suvannossa, jossa vain kellun rauhallisena ja luottavaisena, että asiat järjestyvät kuten niiden kuuluu järjestyä.

Mieleni on kuin tuo ulkona vellova paksu sumu, joka on peittänyt kotikaupunkiani koko alkuvuoden. Se seisoo paikallaan seesteisenä ja rauhallisena, mutta niin läpitunkemattomana, ettei voi nähdä minne on menossa tai mitä vastaan on tulossa. Tältä minustakin tuntuu; luottavaiselta, mutta minulla ei ole aavistustakaan mitä tuleman pitää. Siksi istun hiljaa aloillani ja odotan.




Tämä vuosi on siitä erilainen verrattuna kaikkiin edellisiin, että minulla ei ole enään koulu kesken. Ymmärrän vasta nyt, kuinka raskasta koulunkäynti yhdistettynä kokoaika työhän on, sillä nyt minulla ei ole kiire minnekään eikä stressiä. Tokihan minä osaan edelleen luoda stressiä pienistäkin asioista, mutta uskon selviytyväni niistä nyt paljon helpommin. Olen lukenut viime päivät kirjaa, joka tarkastelee hyväksymistä tienä onnellisuuteen. Kirjasta tarttui mieleni sopukoihin ajatus kaiken väliaikaisuudesta. Sillä sitähän kaikki on, väliaikaista. Joten odotellessani mielessäni ja ulkona vellovan sumun poistumista, voin huoletta keskittyä pieniin mukaviin asioihin elämässäni; voin miettiä mitä teen tällä vapautuneella ajallani, jonka sain pitkän aherruksen jälkeen.

Ensinnä tein uudenvuoden lupauksen. Lupasin itselleni, että soittaisin joka viikko vähintään yhdelle ystävälleni ja ehdottaisin teekupposta. Olen aina ollut todella huono ottamaan ihmisiin yhteyttä, sillä viihdyn yksin pitkiäkin aikoja edes huomaamatta ajan kulua. Tämä ajatus kuitenkin heräsi minulle hieman uuden vuoden jälkeen, kun kysyin ystävältäni jaksaisiko hän juoda kanssani kupposen teetä. Ystäväni oli väsynyt työpäivän päätteeksi, mutta pienen empimisen jälkeen suostui. Mukavan ja lämpimän hetken jälkeen, toivottaessani hyvää illanjatkoa, sydämessäni liikahti ja lämmin aalto kulki koko kehoni läpi, sillä näin ystäväni silmissä aitoa iloa ja hyvää mieltä yhdessä viettämämme hetken johdosta. Se oli hetki, kun päätin, että haluan nähdä tuon ilon ja onnen uudestaan heijastuvan ystävieni silmistä, tietäen, että minä olen ollut osasyyllinen tuohon molemmin puoleiseen hyvänolon aaltoon.

Samaisena päivänä olin ostanut samaisen ystävän läsnäollessa kirpputorilta vihreän virkatun viltin. Maksoin viltistä nimellisen hinnan, sillä siinä oli lapsen nyrkin mentävä reikä. Viltistä tuli minun tämän vuoden ensimmäinen hyvänmielen ja uuden oppimisen projektini. En ollut virkannut mitään sitten ala-asteen ja minulla ei ollut hajuakaan mistä aloittaa. Kaivoin esille virkkaamista käsittelevän lehden, jonka olin joskus aikoja sitten napannut mukaani ajatellen sen olevan vielä hyödyllinen. Reiän umpeen parsiminen oli helppa, mutta halusin myös peittää paikan virkatulla kukkasella. Tästä seurasikin puolentoista tunnin mittainen virkkausoppitunti, englanniksi. Lehteni on nimittäin englannin kielinen, joten ohjeiden ja termien ymmärtäminen vei suuren osan ajasta, mutta lopulta sain kuin sainkin kukkasen tehtyä. Kukkanen näytti viltillä todella yksinäiseltä, joten virkkasin sille vielä muutaman kaverin, näihin meni aikaa enään noin 15 minuttia kukkaa kohden, joten en koe olevani ihan toivoton tapaus tässäkään lajissa.