Lokakuun päättyessä valon aika on ohitse, mutta vain hetkeksi. Puut tiputtavat viimeisetkin näkyvät todisteet kauniista ruskasta ja antavat tilaa pimeydelle. Kaamoksen alku on aina pahin. On pimeää, sateista ja harmaata. Ehkä osaksikin juuri sen takia marraskuu on täynnä erilaisia juhlia. Ihmiset koittavat piristää itseään, tämän pimeyden koittaessa, jotta eivät vaipuisi masennuksen loputtomaan suohon.
Lopulta kuitenkin aina koittaa se hetki, kun kaikki muuttuu. Tänä vuonna juuri sopivasti raavittuani ensimmäisen joulukalenterin luukun auki, avautui ikkunasta kirkkaus ja valkeus. Lunta oli satanut koko yön ja pyry sen kuin yltyi. Kuuma teemuki kädessäni seisoin ikkunan edessä ja hypin sisäisesti riemusta. Äiti Luonto palkitsi meidät siitä, että jaksoimme pimeän marraskuun verhoamalla kaiken kauniiseen valkoiseen ja tuomalla valon takaisin toisessas muodossa.
Rakastan talvi öitä, kun kaikki hehkuu ja päiviä, kun häikäisee ilman aurinkolaseja.
Kädet kiertyivät vyötäröni ympärille ja sain suukon niskaani.
Korvaani kuiskattiin: "No hyi vittu mikä sää!". Se siitä kauniista hetkestä.
Karistelin kuitenkin mieheni aamuäreyden mielestäni ja suuntasin pihalle heti kun pyry lakkasi ja aurinko valaisi maan.
Minun piti käydä samaisena päivänä hammaslääkärissä,
joten päätin ottaa kiertotien kotiin.
Täällä Savonlinnassa kun riittää rantaviivaa, mitä tallustella.
Hammaslääkärin luota tulee ihan omaa tarinaansa tuonnempana.
Masennuksen kanssa elämisessä on muutama tärkeä kohta, joita noudattamalla yhteiselo tämän sairauden kanssa on jokseenkin tyydyttävää. Riittävän unen ja monipuolisen ruokavalion lisäksi ulkoilu ja miellyttävä puuhastelu saavat aikaan ihmeitä. Minulla nämä kaksi jälimmäistä luonnollisesti kohtaavat kuvausreissuillani.
Vesi jäätyy kaislojen ja korsien ympärille lasisiksi renkaiksi. Aaltojen heiluttaessa kaislikkoa kuuluu vieno helinä renkaiden osuessa toisiinsa.
Jokainen kaupunki muuttuu lumen tultua monta astetta kauniimmaksi, kun harmaa betoniviidakko piiloutuu valkeaan lumivaippaan.
Laituri kasvattaa kynsiä.
Tottahan se on, että ulkona on epämiellyttävän kylmä talvisin, varsinkin syystalvella pienikin pakkanen tuntuu jäädyttävän luita ytimiä myöten. En kuitenkaan haluaisi luopua siitä tunteesta, kun palaat pakkasesta sisään ja voin käpertyä viltin alle kuuman teemukin ja hyvän kirjan kanssa. Vain takkatuli puuttuu, mutta ehkä senkin vielä saan jonakin pakkaspäivänä.
Tätä tunnetta ei muuten voi kokea, jos ei käy siellä ulkona.
Tarkemmin kun ajattelee, niin yllättävän moneen hyvänolon tunteeseen vaaditaan pientä rääkkiä ensin.
Oli se sitten urheilusuoritus, avantouinti tai koulusta valmistuminen.
Nyt vain olemme aloillamme ja nautimme. Kohta on tammikuu ja valo alkaa lisääntyä ihan itsestään.
