Minulla on nyt enään vajaa viikko Juoppohullun päiväkirja -elokuvan kuvauksia jäljellä täällä Helsingissä, jonka jälkeen palaan takaisin Savonlinnaan Abc:n keittiöön. Huomaan itsekin kuinka surulliselta tämä kuulostaa, mutta toivotaan, että se Abc:n keittiö on vain väliaikainen ratkaisu, mitä se on ollutkin nyt viisi vuotta. Puolustuksekseni olen kuitenkin myös opiskellut koko tämän viisi vuotta ja tämän kesän palkalla onkin tarkoitus rahoittaa opinnäytetyöni, jotta pääsisin joskus pois koulunpenkiltä. Johan minä olen yhteensä yli 16 vuotta opiskellut, kun nyt syksyllä (toivottavasti) valmistun.
Haluaisin nyt kuitenkin kertoa avoimesti kaikille, mitä varjopuolia voi olla työskentelyssä toisella paikkakunnalla projektiluontoisesti. Tai eihän niitä varjopuolia näin nykypäivänä ole minulla kuin yksi, sillä koti-ikävä äitiin, poikaystävään ja ystäviin hoituu puhelimella ja skypellä. Olen myös tavannut täällä päässä mukavia ihmisiä, joiden kanssa on voinut viettää aikaa töiden ulkopuolella, kun yksin heeboilu on käyny kyrpimään.
Ainoa ihminen, jolle tämä järjestely ei ole sopinut on poikaystäväni, joka on tehnyt äärimmäisen selväksi minulle kuinka hän ei kykene elämään sen kanssa, että olen poissa kotoa, vaikka emme ole asuneet samassa osoitteessa enään vuoteen. Poikaystäväni on ollut niin sairaaloisen mustasukkainen, että on kertonut minulle kuinka hän ei kestä sitä, että minulla on hauskaa töissä työkavereiden kanssa ja kuinka vaikeaa on seurata sivusta, kun tutustun täällä uusiin ihmisiin, joita hän ei tunne. Hänen sanoistaan ymmärsin, että hakeudun uusien ystävieni seuraan vain jos meillä menee huonosti. Tottakai se on ainut motiivi tutustua uusiin ihmisiin paikkakunnalla, jossa ei tunne ketään.
Hän myös soitteli minulle jatkuvasti, jopa työaikana, vaikka kerroin hänelle työvuoroni ja pyysin olemaan soittamatta tällöin. Kerroin vielä senkin, että jos kuvauksissa soi puhelin, on tarjottava kaljat koko kuvausporukalle. Ei toiminut. Toisaalta saatoin saada keskellä yötä raskaan kuvauspäivän jälkeen puhelun "miksi et soittanut mulle kun tulit töistä". Selitykseksi ei kelvannut, että olin väsynyt ja halusin nukkumaan mahdollisimman nopeasti, vaan se, etten jaksanut tukea toisen heikkoa itsetuntoa keskellä yötä kertoi ilmeisesti siitä, etten välitä tarpeeksi. Lopulta kun minusta tuntui, että hän vaati, että laitan hänen ikävänsä ja tarpeensa oman unelmatyöni edelle, jouduin pyytämään, ettei hän enään soittaisi sinä aikana kun olen Helsingissä. Tulisin kuitenkin kahden viikon päästä kotiin.
Tästä seurasi edelleen se, että hän keksi milloin minkäkin tekosyyn soittaa minulle vähintään joka toinen päivä. Syyt olivat luokkaa "en vastaa seuraavaan kahteen tuntiin puhelimeen, koska olen siellä ja siellä". Kukahan oli sanonut, että olisin soittamassa seuraavaan kahteen tuntiin? En siis voinut muuta, kuin laittaa hänen numeronsa automaattisen hylkäyksen listalle muiden virusnumeroiden ja lehtimyyjien kanssa.
Ymmärsin, että kaikki tämä johtuu osakseen siitä, että poikaystäväni ei ilmeisesti osaa olla ilman minua, joka on jo itsessään huolestuttavaa, mutta osakseen myös siitä, ettei hän edes itse tiedä mitä minusta haluaa. Hän on sanonut minulle monesti, että olen muuten täydellinen nainen, mutta hän ei kykene sulattamaan sitä, että tykkään matkustella ja että teen töitä projektiluontoisesti missä milloinkin. Kysyin myös häneltä, että olisiko parempi, että olisin töissä hänen asuntonsa viereisen Valtsun kassalla, jossa hän voisi käydä tarkistamassa, että olen varmasti töissä, mutta tämä oli kuulemme loukkaava kommentti minulta.
Hän kertoi, että ei myöskään kykene luottamaan minuun, vaikken ole koskaan hänen luottamustaan pettänyt. Tämä johtunee puolestaan siitä, että minulla on ollut lukuisia poikaystäviä menneisyydessä, minkä takia kannan jonkinlaista huoran -leimaa otsassani, kunnes hän on päättänyt, että olen ollut tarpeeksi kauan uskollinen hänelle. Itse olen yrittänyt selittää kyllä useaan otteeseen, että ei se poikaystävien lukumäärä ole ollut mikään tavoite. Ihan yhtäläisesti olen jokaisen heidän kanssaan yrittänyt rakentaa kotia ja ihan yhtälailla ero -tekstari on tullut minulle yllätyksenä. Siihen miksi olen seurustellut epäkypsien miesten kanssa, on varmasti erinäisiä syitä, joita voin pohtia toiste.
Palaan nyt viikon päästä takaisin Savonlinnaan pojan luokse, jota en enään oikeastaan tunne. Mistä olisin voinut tietää, kun aloittaa naapurinpojan kanssa seurustelun, että hänestä kuoriutuu aivan uusia puolia esille, kun lähtee hetkeksi muualle? Vaikka olisihan tämän voinut jo aavistaa silloin, kun tapasimme ja jouduin vääntämään kättä siitä olenko pannut kaikkia miespuolisia ystäviäni. Myös viime kesän lomamatkastani väännetään edelleen kättä, olenko huorannut koko reissun vai tutustunut vieraaseen kulttuuriin. "Hienonta" tässä on se, että poikaystäväni kertoi, että ei ole koskaan ollut ulkomailla eikä sen taki halua koskaan lähteäkään ulkomaille.
Olen antanut nyt viikon aikaa miettiä haluaako hän minut tälläisenä kuin olen, vaiko ei. Hän ei osannut vastata. Toisaalta, en minäkään ole enään yhtään varma kykenenkö tähän enään tai oikeammin jaksanko tätä enään. Maailmassa on kuitenkin niin paljon muutakin koettavaa ja tämän pallon miehistä läheisempinä kuin ystävinä kun ei tunnu jäävän kuin karvasmaku suuhun.
Pyydän anteeksi, jos tekstini loukkaa jotakuta, sillä sen ei ole tarkoitus olla loukkaava, vaan oma tuskan huutoni tilanteessa, jossa en enään jaksa yksin.
