Kevät on kukkia ja ruokaa!

Ah, kevät on täällä. Minäkin herään talviuniltani ja olen aloittanut opinnäytetyöni ehkä kyseenalaisen pitkän tauon jälkeen, mutta olen silti nykyisessä aikataulussa oikein hyvin.

Nyt kun käveleminen onnistuu hienosti, olen uskaltautunut retkeilemään jo Valintataloakin kauemmaksi. Kevät on totisesti tullut ja merkkejään se on jättänyt kaikkialle.

Hieman aavemaisempi meininki tosin oli lauantaina kävellessämme Pihlajaniemessä.

Tein muuten taas nannaa ruokaa! Olen ahminut sitä kukkuroittain ja nyt harmittaa että vuoka oli niin pieni. Resepti löytyy taas tutusti facebookista. Tässä myös pari valmistuksen aikasiata kuvaa.

Aurinkoista kevättä!

Tässä on jotain mätää..!

Verkkosivuilla on tänä aamuna törmännyt uutiseen, jonka mukaan suomalaiset heittävät vuodessa roskiin koko ruuan valmistusketjun aikana keskimäärin 330–460 miljoonaa kiloa syömäkelpoista ruokaa. Tämä jakaantuu niin, että elintarviketeollisuuden osuus on noin 100 miljoonaa kiloa ja kotitalouksien osuus 120-160 miljonaa kiloa syömäkelpoista ruokaa roskiin. Yhteensä hävikki on 10–15 prosenttia kulutetusta ruoasta ja ruokateollisuuden oma hävikki on noin 3% sen tuotantovolyymista.  Jos lasketaan koko hävikin mukaan tämä tarkoittaisi suurinpiirtein 75kg roskiin heitettyä ruokaa suomalaista kohden. Mikä on todella paljon. Siltikin kansainvälisessä vertailussa suomalaiset heittävät vähemmän ruokaa roskiin, sillä euroopassa ja länsimaissa hävikki on jopa 200kg henkeäkohti.

Ystäväni laski, että jos hän saa hyvänä päivänä syödäkseen 500g ruokaa, tarkoittaisi se sitä, että hän teoreettisesti heittäisi 150 päivän ruoat roskiin vuodessa. Tulin itsekin siihen tulokseen, että ei minulla ole varaa heittää ruokaa roskiin ollenkaan, joten kuka siis heittää minunkin puolestani sen yli 70 kg?

Laskeskelun ohella todettiin, että 2,4 suomalaista söisi yhtä suomlaista kohden ilmaiseksi tällä poisheitto ruualla.

Kun ajatusta vielä jatkettiin, niin alle 1500e kuukausipalkalla ei ole edes varaa ostaa niin paljon ruokaa, että sitä voisi kipata melkein 100kg tunkiolle. 75kg ruokaa vuodessa tarkoittaa kuitenkin vähän yli 200g päivässä ruokaa roskiin. 200g ruokaa puolestaan maksaa noin 18snt-12e, jos oletetaan, että ruoan hinnan keskiarvo on 2e, tarkoittaa se halvimmillaan 710e ruokaa roskiin vuodessa. Tämä tarkoittaa sitä, että suomalaiset heittävät vuodessa 3692000000 euron arvosta ruokaa roskiin. Tämä 3 miljardia 692 miljoonaa euroa tarkoittaa yli 10 miljoonaa euroa päivässä.

Herää kysymys, mistähän tämän meidän pienen maamme kannattaisi säästää tässä leikkausten keskellä? Onko meillä kenties olemassa jokin täysin turha menoa erä? No oikei, niitä on toki useita, mutta silti.

Pääsiäinen - Päästäinen - Kärsimyksenaika

Makaan samassa paikassa kuin 8kk sitten. Minä, joka en ole koskaan telonut itseäni sairaalakuntoon, vaikka läheltä-piti-tilanteita on ollut enemmän kuin tarpeeksi. Olen siis taas sairaalan tarkkailuosastolla tiputuksessa. Viimeks munuaisaltaantulehduksen vuoksi, tällä kertaa selittämättömien vatsa- ja selkäkipujen sekä kuumeen ansiosta.

Pelottaa todella etten tiedä vieläkään mikä minua vaivaa. Eilinen meni odotusaula kolmosessa istuessa, kunnes en kyennyt enään istumaan kivuiltani. Odotimme 4 tuntia crp:tä ja kusituloksia, jotta lääkärit tietäisivät missä minua tullaan tutkimaan. Tämän jälkeen lääkäri väläyttää epäilyksensä umpparitulehduksesta. Tässä vaiheessa syöminen ja juominen kielletään kokonaan ja sanotaan, että saan nestettä ja kipulääkettä suoneen. Tästä menee vielä reilu kolme tuntia ennen kuin saan sen tipan. Jyri istui urhoollisesti 5-6 tuntia vierelläni, kunnes joutui poistumaan. Hoitaja kertoi että pyhäpäivisin on aika paljon ihmisiä liikenteessä ja mitä omituiseimpia asioita tapahtuu. Illalla kuulin, että tulehdusarvot eivät olleet koholla, mutta päivällä otetun verikokeen tuloksia en koskaan kuullut. Virtsa sen sijaan oli puhdasta. Illalla sain luvan syödä iltapalaa. Syöminen tai istuminen pahentaa kipuja vatsassa.

Kärrätessään minua tarkkailuosastolle hoitaja varoitti, että osastolla on vähän levotonta, mutta he ovat yrittäneet rauhoittaa menoa. Mietin huvittuneena mitähän tämä tarkoittaa ja otan hoitajan tarjoamat korvatulpat vastaan. Vietettyäni yhden yön osastolla ymmärsin. Tarkkailuosasto on tällä hetkellä täynnä hyvin dementoitunutta porukkaa, joten olo oli kuin päiväkodin yöretkellä. ”Otinkohan mie jo unilääkkeet?” ”Minnuu pissittää...” ”No ei kai me nyt vielä nukkumaan...” Tämän kaiken kruunasi keskenäinen hölötys sängystä toiseen sekä keskellä yötä sattunut välikohtaus, kun naapurisängyn rouva hiippailu vuoteeni viereen ja hyökkäsi nilkkaani kiinni.

Tänään on otettu verikokeet ja kusikupit täytetty. Lääkäri hoonolla soomenkielellä kertoi että minulla on jokin tulehdus vatsassa, johon saan todennäköisesti antibiootin (hoitaja kertoi lääkärin olevan vti:n kannalla, joten mainitsin sairastaneeni ko. infektion miljoona kertaa, eikä tämä tunnu samalta). Lääkäri onneksi tajusi laittaa lähetteen sisätautilääkärille. Ehkä saamme sieltä tarkemman diagnoosin.

Tässä odotellessa voin todeta, että väsyttää ihan tolkuttomasti, vaikka olen vain nukkunut täällä ja odotellut tuloksia.

Nyt saan antibioottia, vaikka käsitykseni mukaan kukaan ei tiedä vieläkään mikä tulehdus minulla on. Muistaakseni se oli Hindu-lääkäri, joka puhui antibiootin antamisesta varmuudenvuoksi ja muistan kuinka se laitettiin minulle, en vain vieläkään ole varma mitä se oli, mihin vaivaan ja siitä kun ei löydy merkintää sairaalan potilaskertomuksestani, jota sairaanhoitaja minulle näytti.

Nyt on elämäni ensimmäinen raskaustesti ja ultraääni otettuna. Raskaustestin tekemisestä en tiedä vieläkään elokuvia enempää, sillä hoitajat tarvitsivat minulta vain kusen. Elokuvien perusteella kun on saanut käsityksen myös ultraäänitutkimuksesta, voin sanoa että oli suuri yllätys kun gynelääkäri tunkaisi ultraäänisauvan pilluuni. Tämän jälkeen katsottiin sillä ’perinteisemmällä’ keinolla vatsan päältä. Yhtä kaikki tulokset olivat puhtaita. Hoitajalta kuulin, että lääkärit ’tappelevat’ parasta aikaa siitä mikä minua vaivaa. Laskujeni mukaan nyt neljä lääkäriä on kukin oman osaamisalueensa mukaan painellut vatsaani ja kysellyt oireista. Edelleen odotellaan tuomiota.

Viides lääkäri paineltuaan vatsaani varasi ajan leikkaukseen umpparinpoistoon, varmuuden vuoksi, kun muutakaan syytä ei kuulemma löytynyt. Olen taas syömäkiellossa. Mainittakoon, että lääkäri numero 4 oli vähäpuheinen itä-eurooppalainen tai venäläinen, joka pelästytti minut kuoliaaksi painelemalla vatsaani ja hymyilemällä hampaat näkyvissä kuin mikäkin Irvikissa.

Ajatukseni keskeytyy kun naapuri sänkysopperossa marmatetaan kolmessa sukupolvessa ulkomaalaisista lääkäreistä ja kuinka olisi kiva jos heitä hoitaisivat ’oikeat’ lääkärit eli suomalaiset. Mitä voi sanoa; sääliksi käy lääkäriä, joka näiden omaisten kanssa asioi.

Positiivisia asioita omassa leikkauksessani, joka muuten on ensimmäiseni on se, että umppari ei kasva takaisin, vatsaan jää vain 10-15cm arpi ja sairasloma on vain kolme viikkoa. Jos paljastuu että se ei olekaan umpparitulehdus, niin sittem menee mielenkiintoiseksi. Umpparitulehduksen oireet kun ovat kuulemma niin epämääräisiä. Heräsin lävistyskorujeni määrään vasta kun pitelin niitä kädessäni minigrip-pussissa. Leikkauksessa ei kuulemma saa olla yhtään korua ja kukaan ei tiedä miten kauan jonottaessa menee eli jäämme odottamaan kuinka moni kerkeää kasvamaan umpeen.

Vihdoin tulee kutsu leikkaukseen. Sylkäisen kielikorun tapin pois suustani ja uppoudun sängyn pohjalle. Voin sanoa, että pelottaa aivan helvetisti. Leikkaussalista muistan, kuin happea hengitellessä rupesi naurattamaan, vaikka minua olisi pitänyt pelottaa. Pidin tätä mielenkiintoisena havaintona. Anestesialääkäri sanoa, että nyt vähän kirvelee; kädessäni alkoi henkeäsalpaava polte, joka kasvoi ja kasvoi ylemmäs, kunnes ylti olkavarteen ja minulta meni taju. Jään vain pohtimaan tuntuiko Neosta samalta, kun ’peili’ kiipesi hänen kättään pitkin, ainakin Neo huusi kovasti. En sitten tiedä kauhusta vai tuskasta, minä huusin tuskasta.

Joku ravistelee jalkaani. Räväytän silmät auki ja huudan ”It wasn’t me!”. Tajuan huutaneeni englanniksi suomalaisessa sairaalassa ja pahoittelen samaan pöpperöön tapaani nähdä englanninkielisiä unia. Kuulen hymähtelyä ja kysymyksen ”Kuka on Suomen presidentti?”. Minulla on silmät ja pää sekaisin, joten en ole varma miten osasin tunnistaa, että kysymys tuli minulle. Tai sitten vain oletin automaattisesti, että puhuja puhuu minulle. Vastasin rutinoituneesti ” Tarja Halonen... vittu Sauli Niinistö!”

Minulle osoitetaan soittokello ja huone jossa ei ole muita. Makaan vain hetken paikallani täristen, kun anestesialääke lopettaa vaikutuksensa ja kipu iskee. Polte leviää parissa sekunnissa koko vatsaani ja olen varma että kipuun voi kuolla. Yritän vaihtaa asentoa, mutta mikään ei auta. Räpellän soittokelloa kädessäni ja lopulta puristan nyrkissäni vain huomatakseni, ettei se toimi. Yritän kammeta itseäni istumaan, vain huomatakseni, että sängyssäni on todella korkeat laidat. Nyt ymmärrän, että minun on huudettava apua. Huomaan jääväni epäröimään, voinko huutaa ’apua’. Käyn valehtelematta varmasti 10 minuutin taistelun itseni kanssa siitä voinko huutaa ’apua’ tässä tilanteessa, vai onko se kiellettyä. Lopulta saan kähistya ’auttakaa’. Kurkkuni on todella kipeä ja ääneni mennyt leikkauksen aikana kurkussani olleiden putkien takia. Lopulta päätän, että on paskan hailee mitä huudan, kunhan saan jonkun huoneeseen. Jatkan toistamalla ’auttakaa’ ja ’apua’ vuorotellen, kunnes joku käytävällä olevista hoitajista kuulee minut ja paikallistaa äänen. Saan nuhteita istumaan kampeamisesta.

Sairaalassa aika menee kuin hidastetussa filmissä, mutta menee kuitenkin. Huonekaverikseni saan päälle viisikymppisen Marjatan, joka on ryypännyt itselleen kroonisen haimatulehduksen. Ensimmäiset sanat hoitajalta ovatkin ”Marjatta, eiks me sovittu tästä viimeks?!”.

Vimeisenä päivänä sairaalassa hoitaja tekee kanssani sopimuksen; jos jään syömään lounaan, niin saan sen jälkeen lähteä. Pääsiäisenpyhien tarjonnan, joka käsitti lohta tillikastikkeessa sekä broilerikeittoa, oli suuri yllätys kun arkitiistain lounas oli keitettyjä perunoita punaisten papujen kanssa, jotka lillivät läpinäkyvässä limassa. Kysyinkin hoitajalta oliko tämä sopimus hänen viimeinen kostonsa, ennen kuin lähden. Hoitaja meni punaiseksi ja kauhisteli ruokatarjontaa. Jotenkin jännästi kotiin päästyäni home made kana ja riisi upposi ilman mitään ongelmaa.

Jyri hemmottelee minua hyvällä rualla :)

Paranemisajasta en voi oikeastaan sanoa, kuin että päivä päivältä on kivuttomampaa, liikkumisen voi laskea tuntivaihdilla ja aivastaminen sattuu helvetisti. Kipulääkkeeksi sairaalasta laittoivat 600mg Ibumaxeja, jotka sairaanhoitoa opiskelevan ystäväni mielestä ovat kuumelääkkeitä. Noh, onneksi mitä kipuihin tulee, niin sadonkorjuu kumoaa elonkerjuun.

Hinkki 2012

Käytin tilaisuutta hyväkseni ja päätin käydä katsastamassa Helsinki Ink -tapahtuman Kaapelitehtaalla. Tai kuten paikalliset tuttavallisesti puhuvat H-inkistä. Täytyy sanoa, että olen käyttänyt 20 euroa paremminkin, mutta eipähän tarvitse enään pähkäillä millainen on tatuointimessu Suomessa.

On toki upeaa, että tälläisiä tapahtumia järjestetään, sillä nytkin paikalla oli tatuointiliikkeiden edustajia useasta maasta ja minullekin kerääntyi sievä pino käyntikortteja. Ihmisiä messuilla oli tungokseen asti, mutta The Tunnelma puuttui siitäkin huolimatta, että olo oli kuin valtavassa mehiläispesässä, jossa soi punk. En ehkä itse olisi siltikään ottanut messuilla taointia, sillä laverilla makaaminen pari tuntia ihmisten tuojotettavana ei innosta.

Kiinnitin myös huomiota sektorien jakoon, joita oli kolme: suurimmassa huoneessa oli esiintymislava, jossa valittiin paras tatuointi eri sarjoissa sekä japanilainen Sanaxxx esitti vähintään surullisen hupaisan performanssin mustasukkaisuudesta(?). Ja ei, hän ei riisunut vaatteitaan pornahtavasta nimestään huolimatta, mikä olisikin jopa saattanut pelastaa esityksen. Huoneen seinustoilla oli jokaiselle liikkeelle oma sermikoppi, joissa kävijöitä leimattiin ja pöydillä oli sketch bookeja ja käyntikortteja. Taaempi huone jatkoi samalla linjalla, mutta siellä oli liikkeiden kopperoiden lisäksi tatuointi tarvikkeita, sketch bookeja ja vaatteita myyviä sermikopperoita. Tänne alueelle ei myöskään saanut tuoda juomia, mikä on ihan ymmärrettävää kalliiden laitteiden esillepanon vuoksi. Mietityttämään jäi millä perusteella oli jaettu liikkeet niihin, jotka saivat 'päähuoneessa' varoa kaljatahroja pöydillään niihin, jotka olivat 'turvassa' tipattomalla alueella. Lyhyimmän korren olivat kuitenkin vetäneet suomalaiset tatuointiyrittäjät, joille oli jäänyt kolmashuone, joka toimi myös ruokailutilana. Mutta onko sillä eroa, jos työpöydillä on kaljalammikoiden lisäksi vähän makkaraperunoita ja majoneesia?

Hinkin lehti -12 sekä käyntikortti saaliini. En ole lähdössä käymään liikkeissä, mutta ajattelin tutustua nettisivuihin ideoiden toivossa.

Kilpailu taisi olla paras vartalotaointi, se kuka ja millä perusteella taoinnin valitsi jäi vähän epäselväksi. Kävijät saivat kuitenkin käydä itse ilmoittautumassa mukaan kilpailuun, jos katsoivat omistavansa hyvän leiman.

Ruotsalais(?)tatuoijan nimi meni ohi, mutta olemus jäi ehdottamasti mieleen messujen kauneinpana.

Hienoa messuilla oli se, että siellä ei kenenkään tarvinnut peitellä tatuointejaan. Yhteisymmärrys ja yhteisöllisyys on hieno asia tässä maassa, jossa tatuointeja pidetään edelleen vankilakundien ja murhaajien merkkinä. Toivon todella, että ne lapset jotka olivat vanhempiensa kanssa käymässä messuilla, kasvavat avoimemmiksi kansalaisiksi kuin edeltäjänsä.

Ahmed on kotoisin turkista ja tehnyt tatuointeja yli 15 vuotta. Nykyisin hän keskittyy opettamaan tatuoimista nuoremmille  Medussa Tattoossa Turkin Alanyassa.

 Nyt vain odottelemaan rahoitusta, sillä ideoita on jo mielessä muutamiakin, kuten aina!