En pysty mitenkään edes kuvittelemaan mistä kaikki alkoi, sillä se vaatisi esi-isieni ja –äitieni tuntemista. Tunnen kuitenkin isovanhempani, vanhempani ja itseni. Yksi tapahtuma ketju, joka on luonut pahaa karmaa osalleni, on uskoakseni mennyt näin.
Äitini äiti ei ole koskaan ollut järin lapsirakas nainen, vaikka hän kolme tytärtä kasvattikin lähes kokonaan yksin. Äitini isä puolestaan kuoli onnettomuudessa äitini ollessa vielä lapsi. Äitini oppi äidiltään tuon etäisyyden pitämisen, joka todennäköisesti oli mummini selviytymiskeino yksinhuoltajana. Isäni sensijaan syntyi perheeseen, jossa roolit oli jo jaettu. Isäni äiti kasvatti isäni isosiskot kaltaisikseen tietämättömiksi ja sitä kautta kieroiksi ja ahdasmielisiksi naisiksi. Isäni isä on monta vuosikymmentä kestänyt tätä asetelmaa ja kai vain koettanut olla välittämättä, toisinaan viinankin turvin. Isäni puolestaan on koko ikänsä kapinoinut tätä kolmen naisen liittoa vastaan ja perinyt isältään kyvyn sietää sitä, viinankin turvin.
Minä puolestani olen perinyt molemmilta vanhemmiltani kyvyn sietää vaikeitakin asioita sekä kyvyn mukautua tilanteeseen kuin tilanteeseen, vaikka sitten omalla kustannuksella. Tämän lisäksi perin äidiltäni ajattelutavan, että kaikesta on selvittävä itse ja kyyneleet vuodatetaan vasta kun kukaan ei näe. - Tätä näkemystä on sittemmin ruokkinut moni ihminen, joka on kasvanut tähän kovaan yhteiskuntaan, jossa ei heikkoudelle ole sijaa. - Seurasinkin siis vuosia, kuinka isäni alkoholismi kovetti äitini ja kuinka hän mukautui tilanteeseen. Isältäni perin puolestaan lyhyen pinnan ja silmittömät raivokohtaukset, sekä alttiuden alkoholismiin.
Mitä siis tapahtuu, kun tälläisille vanhemmille syntyy neljä luonteeltaan täysin erilaista lasta? En voi kuin arvailla sisaruksieni kasvusuuntia pohtimalla heidän luonteenpiirteitään ja reaktioitaan vanhempieni kasvatusmetodeihin. Omasta puolestani voin sensijaan sanoa paljonkin. Olen huijannut monta vuotta itseäni olemaan näkemättä totuutta, jonka niin kauan en antanut olla edes mahdollisuus totuuteen.
Olen äärettömän vaikutusaltis.
Ja koska äitini ei uskaltanut kyseenalaistaa isääni ja isä taas kasvatti minut tottelemaan ja olemaan kyseenalaistamatta, opin pelkäämään muiden reaktioita mikäli kyseenalaistaisin heidän sanansa. Olen myös esikoinen, joten vanhempani vasta opettelivat vanhemmuutta minun kanssani. Toisaalta sain myös syntymässäni suuren vastuun, sillä olin oman elämäni aloittamiseen saakka vastuussa kolmesta pienemmästä sisaruksesta. Vaikutusalttiina myös uskoin kaiken mitä vanhemapi sanoivat minun olevan. Jos en tehnyt asioita isäni vaatimalla tavalla, olin tottelematon kakara ja siis raivokohtauksen tulilinjalla. Opin välttelemään tilanteita, joilloin näin kävisi.
Kouluun päästyäni jouduin luonnollisesti törmäys kurssille muiden ihmisten kanssa. Erilaisten lapsien kanssa, joilla oli oma tarina takanaan, omanlaiset kasvatusmetodit olivat valmistaneet heitä tähän maailmaan. Valmiiksi pelokkaana ja vaikutusalttiina olin ihanteellinen kohde kiusaajille. Pahaa karmaa oli, että olin valmiiksi niin pelokas, etten uskaltanu mainita kiusaamisesta kenellekään ja kiusaaja oli samalla luokalla kanssani yhdeksän vuotta, siis koko peruskoulun. Lukiossa olin liian erilainen, jotta minulle olisi ollut soveliasta puhua. Ammattikorkeakoulussa minulla todettiin vuosien ajan pahentunut masennus, jonka jälkeen minut nähtiin koulussa jotenkin ”viallisena”. Tämä vaikutti taas siihen, että seurassani ei ollut soveliasta näyttäytyä.
Vaikutusalttiina olin myös koko pienen ikäni kuunnellut vanhemmiltani millainen minun kuuluisi olla ja näin ollen otin myös vastaan kaikki ne negatiiviset asiat, joita todellisuudessa hyvin heikon itsetunnon omaavat ihmiset minulle syytivät. Ei lieni ihmekään, että tämän kaiken jälkeen ei pidä itsestään. Koska en pitänyt enään itsestäni, rupesin entistä ahkerammin imemään vaikutteita ulkopuoleltani itseeni, jotta voisin olla sellainen kuin kuvittelin muiden haluavan minun olevan. Sairaassa pienessä mielessäni, jota oli tulitettu joka suunnalta negatiivisilla sanoilla, alkoi itää ajatus siitä, että koska olin näin kamala ja vääränlainen ihminen, että se minulle päivittäin piti kertoa ajattelin, että jos yrittäisin kovasti olla sellainen kuin muut minun haluavat olevan, ei minua enään poljettaisi maahan siitä mitä olen. Aloin siis elämään muiden kautta ja rakensin itselleni riippuvuuden muiden positiivisiin sanoihin, sillä ainoastaan jos joku toinen sanoi minun olevan jotakin hyvää, tunsin itseni tärkeäksi, rakastetuksi ja oikeutetuksi olemaan olemassa.
Ymmärsin tämän kaiken tänään kävelyllä, huomatessani painavani pääni alas joka kerta, kun vastaan tuli ihminen. Miettiessäni asiaa yritin katsoa seuraavaa vastaan tulijaa silmiin. En kyennyt siihen. Vilkaisin nopeasti, mutta aina katseiden kohdatessa vetäisin pääni alas. Ymmärsin oppineeni valmiiksi pelkäämään ihmisten tuomitsevia katseita, jotka koin ansaitsevani, mutta joita en halunnut nähdä.
Luulen vahvasti, että muiden kautta elämisestä tuli jossain vaiheessa minulle pakkomielle ja ajan kanssa en enään edes ajatellut asiaa, sillä enhän minä missään vaiheessa tullut edes kyseenalaistaneeksi tätä ajatusmallia. Lopulta tilanne luisui siihen, että tallottu itsetuntoni esti minua näkemästä itseäni ja muiden rakkautta minua kohtaan. Tosiasiahan on, että jos on sokea hyvyydelle ympärillään ja itsessään, ei sitä kykene enään näkemään saati tuntemaan. Eikä ihminen joka elää muiden kautta voi koskaan olla oma itsensä.
Olen nyt 22-vuotias ja ymmärtänyt itselleni tekemäni hallan sekä oppinut rakastamaan itseäni. Olen antanut anteeksi niille, jotka ovat hallaa minulle aiheuttaneet tietämättömyyttään. Olen katkaissut tämän pahan karman ketjun.
Kiitos mukautuvuuteni ja tilanteiden sietokykyni, en koskaan ole harkinnut itsemurhaa.
Kiitos poikaystävälleni, joka rakastaa minua ehdoitta ja täydestä sydämestään. Kiitos, että avasit silmäni rakkaudelle. Nyt tiedän, että minulla on elämä, jollaista en ollut uskaltanut edes haaveilla itselleni.
