15. joulukuuta 2017

Happy to be alone / Yksinäisyyden onni


Uneksin kuinka vehtaamme sängyssä poikaystäväni kanssa.
Onko sänky minun vai meidän, siihen en osaa vastata.
Todennäköisesti minun, tännehän ne aina lopulta loisivat.
Hän ei myöskään ole mieheni.
Eikä varsinaisesti fyysisesti muistuta ketään entisistäni poikaystävistäni.
Miehiähän minä en voi edes hyvällä tahdolla sanoa minulla olleen.
Siis tämä oli taas joku random dude.
Jonka kanssi yritin leikkiä kotia.
Kummankaan meistä ymmärtämättä leikin sääntöjä.

Joka tapauksessa.
Olimme siis pelehtimässä hyvällä fiiliksellä.
Kunnes kävi se klassinen ja tajusin valtavan pissahädän pingoittavan rakkoani.
Totesin, että nyt on pakko pissiä ja pinkaisin vessaan.
Kuulin pojan jupisevan ja tuhisevan.
"Jaahas, eiköhän tää ollut sitten tässä!"
Ja alkavan pukeutua.
Hihkaisen vessasta, että kyllä mie pesen itteni, elä huoli.
kohta oon puhtaampi ku aloitettaessa!
Mutta poika vain jatkaa loukkaantunutta tuhahteluaan
Ja painelee täysissä pukeissa vessan oven ohitse.
Tuijotan hetken eteeni koittaen sisäistää mitä juuri tapahtui.
Seuraavaksi tunnen kuinka kiukku ja ärsytys alkavat nousta ohimoilleni.
Eihän se nyt noin voi käyttäytyä!
Ei tämän näin kuulu mennä!

Etsin jotain, jolla verhota itseni.
Löydän pojan istumasta keittiönpöydän äärestä.
Hän tuijottelee ulos ikkunasta.
Ei noteeraa mitenkään läsnäoloani.
Nyt leikitään ilmeisesti mykkäkoulua.

Tässä kohtaa herään.
Tuijotan kattolautoja kiukun edelleen kupliessa sisälläni.
Ärsyttävä uni ja ärsyttävä kiukun tunne.
Inhoan sitä kun olen kiukkuinen.
Kiukkuisena olen aina jotenkin poissa tolaltani.
Kuin jotain minussa olisi nyrjähtänyt väärään asentoon.

Mietin untani.
Ärsyttävä kakara.
Oli vain odottanut sopivaa hetkeä.
Että tekisin jotain, mitä vaan, josta hän voisi pahoittaa mielensä.
Ja mitä minäkin menin sillä lailla tuohtumaan.
Jos toinen ei enään keskeytyksen jälkeen halua jatkaa hommia niin so be it.
Klassinen tapaus, jossa toinen reagoi toisen reaktioon.
Molemmat kipuilevat toisen kipua.

Yritän ravistella sisintäni takaisin sijoilleen.
Katseeni osuu yöpöydälläni olevaan puoliksi syötyyn suklaapalaan.
Minua alkaa väkisinkin hymyilyttämään.
Jos joku nyt näkisi suklaapalan tietämättä,
että se jäi siihen eilen iltapäivällä,
kun rauhallinen tee-suklaa-hetkeni keskeytettiin brutaalisti puhelulla,
voisi tuo joku luulla, että olen yksi niistä sokeri-addikteista,
jotka mutustavat suklaata unissaankin.
Onneksi kukaan ei ole luulemassa niin.

Nousen ylös ja laitan tee-veden kiehumaan.
Toivoen sen sulattavan pois viime yön epämiellyttävät tuntemukset,
jotka edelleen kummittelevat kehossani.
Tämä on taas yksi niistä aamuista,
kun olen niin monella tasolla onnellinen siitä,
että olen yksin.