Kyllähän uuno Uunon tunnistaa.

Silmäni on taas parin viime päivän aikana avattu ihmisten toimesta, jotka eivät omiaan osaa avata. Kun ymmärtää kuinka sokeita ihmiset ovat omasta valinnastaan tai koska eivät muuta osaa, auttaa tämä ymmärtämään maailman tilaa.

Tulin eilen aamu seitsemän aikaan kuunnelleeksi YleXn lähetystä samalla kun pyöräyttelin pari tusinaa sämpylöitä vitriiniin neljällä eri täytteellä. Kyseisessä lähetyksessä oli kilpailu, johon otettiin kaksi kilpailijaa (tässä tapauksessa olivat vielä mies ja nainen kyseessä). Kilpailijoilta kysyttiin "mitkä ovat Portugalin rajanaapurit". Kumpikaan kilpailijoista ei tiennyt vastausta kysymykseen edes silloin kun kysymysmuoto armeliaasti vaihdettiin yksikköön. Lopulta nainen osasi kertoa oikean vastauksen, kun hänelle annettiin vihje "Uunokin on käynyt siellä". Noh, kyllähän uuno uunon tunnistaa. Jäin itse suu auki tuijottamaan sämpylöitäni. Miten tämä tietoaukko on mahdollista kahdella ihmisellä samassa kilpailussa? Kyllä minä ymmärrän, jos maantieto ei ole koulussa jaksanut kiinnostaa, mutta tuo Euroopan kartta on kyllä nyt viimeiset kaksi vuotta ollut joka lehden sivuilla vähintään Euroopan kriisiä käsittelevien juttujen yhteydessä. Voimmeko siis olettaa että näitä henkilöitä ei ole kiinnostanut edes Euroopan tila sen mahdollisesta hajoamisesta puhumattakaan? Jos näitä ihmisiä ei ole kiinnostanut oman maanosan tapahtumat, niin tuskin on kiinnostanut globaalitkaan tapahtumat.

Ja tämän kaiken jälkeen ihmetellään kuinkas kävikään niin, että elokuussa on käytetty jo tämän vuoden luonnonvarat loppuun. Aika jännää.

Toinen leukani aukiloksauttaja oli kokkina toimiva työkaverini (vieläpä nuori nainen), joka silmät loistaen kertoi kuinka hän juo light limppareita ja laittaa makeuttajaa sokerin tilalle kahviin, jotta ei tulisi käytettyä liikaa sokeria. Kuuntelin kohteliaasti hetken ja kysyin oliko hän koskaan kuullut aspartaamista tehdyistä tutkimuksista, joiden mukaan se on todella myrkyllistä elimistölle. Kävi ilmi, että menin asioissa huomattavasti liian pitkälle; tämä työkseen ruokaa laittava naisihminen ei ollut koskaan kuullut sanaa 'aspartaami'.

Jään siis taas kerran miettimään keiden keskellä oikein elän. Tämä saa minut kaipaamaan lomaa tästä kaikesta. Minulle vieläpä tyrkytetään loistavia ideoita lomalle, jos vain olisi kolme viikkoa aikaa eli vapaata töistä.

"Matkaan kuuluu viikko tai kaksi vapaaehtoistyötä merikilpikonnaprojektissa Phra Thongin saarella, jota seuraa viikko rentoutumista hotellilomalla Khao Lakissa."

Ideana on siis viettää pari viikkoa suojellen uhanalaisia kilppareita ja viikon verran samoilla omilla teillään, vitut minä siitä rannalla makaamisesta, jolla ihmisiä tähän houkutellaan. En ole oikeastaan koskaan pitänyt turistirannoilla löhöilystä, joten tämä kuulosti heti huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta Thaimaan lomaksi.

" Vapaaehtoisen tehtäviin kuuluu mm. kilpikonnien pesintärantojen monitorointi, joka voi tarkoittaa 5-10 kilometrin aamukävelyitä pehmeällä rantahiekalla " - Olen myyty.

Harmi vain, että tänne olisi lennettävä, sillä Finnmatkat on järjestäjänä ja maateitse matkaan kuluisi muutamia viikkoja. Kysymykseksi jääkin korvaako kaksi viikkoa kilpparien kaitsemista lentomatkan aiheuttamat ilmasto päästöt? En tiedä.

Jään siis pyörittelemään aamiaissämpylöitä tänne ja pohtimaan kuinka mukavaa on kun ei ole lappuja omilla silmillä.

Elän suvannossa.

En siis siinä joen leveämmässä ja syvemmässä kohdassa, jossa veden liike hidastuu, vaan paikassa, jossa aika kulkee samaan järkähtymättömään tahtiinsa eteenpäin välittämättä muiden mielipiteistä ja jossa tapahtumat ja päivät ovat hidastuneet odottaman suvannon päättymistä. Ja odottavan aika on piiitkä.

Matka tähän suvantoon on ollut mutkikas ja täynnä jyrkempiä pudotuksia, joista on valunut alas kuin virran ohjattavana. Pyöriessäni virran mukana kuin pesukoneen linkousohjelmassa, en ole ehtinyt istua alas ja ajatella saati kirjoittaa.

Koko kesä on mennyt ahdistuessa asunnon, päättötyön ja ihmissuhteiden painon alla. Ensimmäinen on tehnyt kaikkensa, jotta en ole voinut asua kotonani (linkki asuntoani käsittelevään tekstiin), jolloin toinen on kärsinyt luonnollisesti pakolaisuudestani. Kolmantena ovat olleet läheiset ja tuntemattomat, jotka ovat pommittaneet minua kysymyksillä "mitä aiot koulun jälkeen". Olen hymyillyt nätisti ja kertonut, etten tiedä, ehkä sitä, ehkä tätä. Mikä onkin ollut totuus. Todellinen totuus kuitenkin on, että olen yrittänyt sysätä nämä mietteet pois päästäni, sillä eihän mikään näistä mietteistä voi toteutua tai olla edes toteutuskelpoinen ennen kuin olen valmistunut koulusta. En siis itse näe pointtia pohtia asiaa ennen kuin paperit ovat kädessä, sillä silloin asia on ajankohtainen. Tästä syystä päätinkin, että jos seuraava kysyjä on läheinen vastaan "lähden astronauttikouluun" ja jos kysyjä on joku muu kysyn suoraan "mitä helvettiä sinä sillä tiedolla teet". Piste.

Kalle tietää kuinka huuellaan muille.

Mihin kesä on siis mennyt käytännössä? Olen asunut pikaystäväni luona, jonka kanssa olemme koettaneet saada suhdettamme ja arkeamme toimimaan. Yhteisasuminen näin olosuhteiden sanelemana on toiminut oikein hyvin vaikka toki yhteentörmäyksiltä ei voida välttyä. Ongelmat ovat onneksi olleet "kuka söi kaikki aamiaistarvikkeet" -tasolla. Tämän lisäksi olen käynyt kotona tasan kastelemassa huonekasvit ja hakemassa puhtaita vaatteita. Loppuajan olenkin ollut töissä.

En kuitenkaan tässäkään tilanteessa jäänyt odottelemaan ihmettä, vaan tallensin vuokra-asuntosivut sivumerkkeihin ja selasin ne joka aamu läpi laittaen kuukauden ajan kymmeniä asuntohakemuksia. Kun kuukausi oli mennyt ilman, että olin päässyt edes katsomaan yhtään asuntoa aloin jo toivomaan sitä ihmettä.

 Ihme tapahtuikin sitten, kun onnistuin hyvän ystäväni Filosofi Teuvo Munuaisen ansiosta vetämään yhden kämpän esittelyn välistä ennen kämpän julkista markkinointia. Yllättäen otin tämän asunnon, vaikkakin ainut miinus olikin vain pesukonepaikan puuttuminen. Tätä kuitenkin korvaavat tilavuus, ilmanvaihto, parveke, makuuhuone, näköalat etc.

Vuokra tulee nousemaan tähän nykyiseen surmanloukkuuni verrattuna 140 euroa, mutta tippumaan neliötä kohden viidellä eurolla. Minusta hyvä diili, tosin tähänkin ovat kanssaeläjäni kommentoineet vanhasta asunnostani sen olevan todella kallis (tästä olen samaa mieltä) sekä uudesta asunnostani sen olevan todella kallis. Jään itse miettimään missä muut sitten asuvat, jos kaikki mitä minulle tarjotaan on "kamalan kallista"? Myönnän, että jatkossa minulla tulee menemään 1/3 palkasta vuokraan, mutta minulle jää käteen se 2/3 osaa, joille ei ole muuta sijoituskohdetta kuin minä itse. Liekö siis vain kateellisten panettelua? Vähän samaan tyyliin kuin kaksi työsisartani, jotka totesivat vanhan asuntoni meluhaittoihin "hanki lapsia, niin tuo on normaalia". Totesin, enkä hanki ja olisit itekin miettinyt ennen ku hankit, jos ne noin kamalia on. Minä saan kunnon yöunet sentään vaihtamalla vain asuntoa. Jokainen tekee itse omat valintansa, sanoisin.

Tämän kaiken lisäksi ehdin jo stressata, että millähän sitä elättää itsensä syksyllä, kun kesätyösopimus loppuu ja koulussa ei ole enään jäljellä kontaktin vaativia kursseja. Tämä ongelma ratkesikin sitten viime viikolla, kun sopimusta jatkettiin äitiyslomatuurauksen varjolla. Enkä aio enään ahdistua työpaikkani puutteista vaan puhua suuni puhtaaksi epäkohdista ja kysyä suoraan pomolta on tämä oikein ja voidaanko asialle tehdä jotain.

Loppujen lopuksi siis, istun nyt pahvilaatikkomeressä odottamassa soittoa avainten luovutuksesta uuteen kotiin. Enkä voi tehdä mitään muuta kuin odottaa. Odottaa, että pääsen uuteen asuntoon. Odottaa, että saan sen sisustettua kodikkaaksi, jotta viihdyn siellä. Odottaa, että saan työpisteeni kasaan voidakseni jatkaa päättötyötäni. Odottaa. Odottaa, että perusasiat ovat kunnossa, jolloin luovuuteni voi lähteä virtaamaan Niagaran putousten runsaudella ja voimailla.