On se aika vuodesta, kun aamupakkanen kuorruttaa kaiken säihkyviksi timanteiksi. Maailma näyttää kuin sokerilla kuorrutetulta. Auringon kivuttua taivaan kannelle sen lämpö kuitenkin tuo kevään tunnun mukanaan. Lämpöenergia sulattaa jään ja lumen. Kävelytiet ovat pienten purojen valtakuntaa aurinkoisilla paikoilla, mutta siellä minne aurinko ei yletä on edelleen kylmää ja jäistä ja timanttista.
Istun pehmeässä nojatuolissa keittiön nurkassa ja katselen verhon raosta kuinka auringon ensisäteet valaisevat sokerimaailmaa. Siemailen kahvia ja vedän vilttiä tiukemmin paljaiden säärieni ympärille. Olen kuin viime syksyisestä Cosmopolitanista, jossa kuvan nainen istuu nojatuolissa juomassa aamukahvia vain T-paita, pitsialushousut ja villasukat yllään.
Mietin kuinka ihanaa olisikaan joka aamu istua tässä juomassa aamukahvia ja katsella auringon nousua. Voisiko yksikään päivä alkaa huonosti näin. Huokaan syvään ja hörpään kahvia. Niin, tämä voisi tosiaan olla minun nojatuolini ja minun keittiöni. Minun vilttini ja aamukahvini. Minun hetkeni.
Mietin hetken kohtalon omituista huumorintajua, joka pakotti minut valitsemaan toisin. Tai ehkei kohtalolla edes ole huumorin tajua. Ehkä minulla on, kun hymyilen ja mietin, että oikeastaan juuri kaiken tapahtuneen takia annan niin paljon arvoa tälle pienelle hetkelle.
Muualta talosta kantautuva kolina ja kiroaminen palauttavat minut nykyhetkeen. Hymyilen ja ajattelen, että enään mikään ei ole mahdotonta.
Tarina elämäni naisille: Hyvää naisten päivää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti