Piti kirjoittaa joka päivä.
Piti julkaista joka viikko.
Se on neljä bloggausta kuukaudessa.
Onko pakko olla viikon väli, jos ehtii neljästi ennen kuun loppua?
Lasketaanko kuu kalenterista vai kuusta?
Kuka sitä edes laskee?
No nyt on kauhea tarve selitellä.
Olin seikkailemassa viikon ja sairastin toisen.
Miksi ihminen selittelee?
Kelleen en edes kertonut mitä suunnittelin..
Eiväthän ystävät edes selityksiä kaipaa ja vihamiehet niitä usko kuitenkaan!
Seikkailusta teille tahdoin kuitenkin kertoa ja sen myös aion tehdä!
Seikkailu alkoi Lontoosta Thames joen rannalta...
Tai no, oikeamminhan se alkoi jo Suomesta, hypätessäni Wunderboyn kyytiin matkustaen hyvin monta tuntia pääkaupunkiimme kuunnellen eurodancea CD-levyiltä.
Ja eihän näitä luonnollisestikaan riittänyt kuin puolelle matkaa,
minkä jälkeen kierros alkoi alusta.
Tuli paljon teini-iän muistoja mieleen, niin hyviä kuin jo mieluusti unohdettujakin.
Olen silti kiitollinen kyydityksestä, ei pidä käsittää väärin.
Päivän verran sitten pörräiltiin Lontoossa, minä vanhoja muistoja verestellen ja kaveri uutta suurkaupunkia ihmetellen.
Illan kruunasi Die Antwoordin keikka, jota oltiinkin odoteltu siitä asti kun saatiin pienen ihmeen siivittämänä hommattua törkyhintaiset liput joltain jälleen myyjältä.
En ollut koskaan ennen ulkomailla keikalla ollutkaan,
joten voin sanoa, että henki salpautui jo sisäänkäynnin nähdessämme.
Sen jälkeen oli vuorossa todella paljon jonottelua ja odottelua ja jonon vaihtoja, kun narikan, wc:n ja juomatiskin jonot kietoutuivat toisiinsa.
Mutta kyllä se vaan kannatti! Keikka oli ehkä upeinta ikinä!
Ja tulipahan tampattua sen verran tunteella, että välillä hirvitti tipunko parvelta alas!
Mutta voi mahdoton miten täynnä energiaa olinkaan sen jälkeen!
Ja hyvä niin, sillä loppuyö kuluikin bussissa ja autossa kihisten innosta ja väsymyksestä matkalla Etelä-Walesiin.
Varsinainen määränpäämme oli merenranta kaupunki nimeltä Swansea,
siis oikeasti, 'joutsenmeri'! Ehkä siistein ja satumaisin kaupungin nimi ikinä!
Ja kyllä tiedän, että se lausutaan walesilaisittain 'swansi',
mutta ei nyt takerruta kielioppiin..
Viikkoonpa mahtui paljon kaiken näköistä!
Ihan ekana perillä odotti iloinen yllätys!
Ystävämme olivat samana päivänä muuttaneet uuteen osoitteeseen ja saavuimme reissussa ryvettyneinä siis keskelle muuttolaatikko merta.
Just tätä mä oon aina halunnut!
Ensijärkytyksestä selvittyämme autoimme paikkojen laitossa ja iltaan mennessä meillä olikin jo oikein viihtyisä asonto meille kaikille majoittua.
Tuli hyvä mieli auttavan käden ojentamisesta!
Minulla kun on jonkin sortin fiksaatio korkeisiin paikkoihin, tai pikemminkin siihen perspektiiviin, minkä niistä saa, oli ihan pakko (taas) etsiä mestan korkein kohta,
joka tällä kertaa sattui olemaan kaupungin laidalla kohoava Kilvey Hill.
Huipulle rämmittiin iloisesti läpi ranteen paksuisten orjantappuroiden,
kun polun seuraaminen olisi ollut aivan liian helppoa meille leideille.
Vaikka rakkaudella varjelemiani Vagabondeja vähän surinkin päivän jälkeen,
niin oli kyllä jokaisen reiän ja muta tahran arvoinen seikkailu!
Kotimatkalla käytiin tietty aiheuttamassa vähän pahennusta
kaivelemalla paikallisella hautuumaalla.
Älkääkä tekin käsittäkö väärin, joku fiksu oli piilottanut geokätkön sinne.
Toinen aktiviteetti-rutistus oli muutaman kymmenen kilometrin
pyörälenkki rannikkoa pitkin.
Pyöräliikkeen myyjällä tosin loksahti leuka lattiaan, kun tiedustelimme fillareita lainaan.
Luuli ensin että vitsailimme, ei kukaan kuulemma vuokraa pyörää tammikuussa.
Vastasimme, että eihän tuolla ole edes lunta ja aurinko paistaa ja on plussan puolella,
ja saimme kuin saimmekin lopulta vuokrattua fillarit
sekä kutsumanimen "Crazy Finnish Girls".
Mutta kai se on ihan OK surffata tammikuussa meressä,
mutta ei fillaroida kuivalla maalla.
mutta ei fillaroida kuivalla maalla.
Suurta ihmetystä aiheutti, edelleen, vuoroveden vaihtelu.
Mutta sen siitä saa kun asuu Itä"meren" rannikolla.
Atlantilla on hieman toiset kuviot meneillään
ja vaikuttavat voimat ovat aikalailla toisenlaisia.
Tepastellessamme kuivahkolla merenpohjalla
myönnän ajatuksen käyneen mielessäni muutamaankin kertaan,
että minun ei pitäisi olla täällä,
tässä pitäisi olla metritolkulla vettä.
Ajatus kiehtoi minua syvästi ja herätti kunnioitusta luonnon voimia kohtaan.
Jylhien rantakallioiden juurelta etsimme luolaa,
jota olisi kuulemma joskus asuttanut noita, salakuljettaja JA murhaaja (wtf oikeesti?!)
Täällä kiviin iskeytyvän meren pauhu alkoi olla jo kerrassaan huumaava.
Tässä vaiheessa minulle myös selvisi, että ystäväni pelkää merta kuollakseen
ja hänen ainoa kosketuksensa vuoroveteen oli elokuva,
jossa porukka ratsasti pakokauhussa nousevaa merta karkuun.
Kaverihan alkoi sitten huutamaan, että nyt se meri tulee,
samalla kun lähti pinkomaan takaisin rantaa kohden.
Jäin vähän hölmönä siihen seisomaan ja pohtimaan,
että jos se meri nyt ihmeen kaupalla sieltä olisi niin nopeasti tullut,
olisiko hän siis jättänyt minut sinne?
Pistää pohtimaan.
Koska olemme myös vähän Badass Gurls, tuli todettua, että ei taidettu edes montaa metriä fillaroida teillä, joilla fillarointi olisi sallittua.
Onneksi ei jääty kiinni, vaikka joku pappa meitä siitä varoittelikin.
Mikäköhän olisi ollut tuomio?
Siis siinä tapauksessa, että selvisi hengissä kapeilta ja jyrkiltä rantapoluilla kuten me?
Koiranpaska-kieltokytltisssä luvattiin kuitenkin vain 1000£ sakot.
Kotimatka olikin yhtä autioitunut, kuivakka ja pitkä
kuin tunnelma yläällä olevassa kuvassa.
Reissu piti tietenkin huipentaa aitoon brittiläiseen siideriin ja aitoihin Fish'n chipseihin vanhassa brittiläisessä pubissa keskellä Lontoon sydäntä.
No sehän lähti tietenkin ihan lapasesta, eikä vähiten sen takia, että sikäläinen siideri on aika paljon vahvempaa ja miehet herrasmiehiä, jotka huolehtivat että neideillä on lasit täynnä. Loppu illasta oltiinkin sitten lasit ihan täynnä ja eikun samoilla silmillä lentokoneeseen omaan taskuun oksentaen!
HVllä ollessa sitä luuli jo pahimman olleen takana. No mutta hv!
Kotimatka sujui laupiaan samarialaisen kyydillä,
joka kaikessa ystävällisyydessään huudatti koko matkan RadioEitä.
Vaikka Mikkelin kohdalla olinkin jo valmis hyppäämään liikkuvasta autosta,
päätin etten ole luovuttaja tyyppiä.
Olin kuitenkin hyvin onnellinen kun pääsin kotiin.
Aamen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti