Jos ei kykene hyväksymään itseään sellaisena kuin on, rakastamaan itseään ehdoitta, kuinka voisi koskaan pystyä rakastamaan toista aidosti, ehdoitta? Hyväksymään toisen juuri sellaisena kuin toinen on.
Ei mitenkään.
Enkä puhu nyt huonoista päivistä, niitä on kaikilla. Asian ydin on hyväksyä itsensä myös huonoina päivinä. Hyväksymisen jälkeen voi pohtia syitä mielialalle. Itselläni auttaa yleensä pieni jutteluhetki ystäväni kanssa ja huonon päivän mysteeri alkaa avautua kuin trillerin juoni itsellenikin. Toisinaan syiden tunnistaminen ei auta oloon. Silloin käperryn ajoissa nukkumaan, sillä tiedän, että huominen on aina uusi päivä. Eikä uutta päivää kannata aloittaa menneisyyden murheilla. Ratkaisevaa siis onkin keskiarvo; oletko useammin tyytyväinen itseesi kuin tyytymätön.
Ei pidä myöskään nyt luulla, että itsensä rakastaminen olisi narsismia, niissä on vissi ero. Itsensä rakastamisella tarkoitan tässä kohtaa juuri sitä armeliaisuutta itseään kohtaan, hyväksyntää. Tunnistaa asiat joista pitää itsessään ja ne joista ei pidä ja erottaa vielä näistä ne joita voit muuttaa ja jotka on vain hyväksyttävä. Mieti tämän jälkeen miksi et pidä jostain omasta piirteestäsi. Siksikö että joku muu on sanonut ettei pidä siitä? No mitä hän tietää tai kuka hän on arvostelemaan sinua? Älä siis tuomitse itseäsi vain, koska jollakulla muulla on ongelmia itsensä kanssa.
Enhän minäkään väitä olevani täydellinen (se olisi sitä narsismia), vaan rakastan itseäni tälläisenä kuin olen kaikkine ”vikoineni”. Ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana olen tyytyväinen ruumiiseeni. Olen pitänyt siitä mahdollisimman hyvää huolta ja se on hyvässä kunnossa. Rakastan pieni sikkura silmiäni, ponnahduslautaa muistuttavaa nenääni ja kasvoihin nähden suurta suutani. Ja miksi en rakastaisi. Nehän ovat kuitenkin asioita, jotka tekevät minusta minun, eikä kenenkään muun näköistä. Ne tekevät minusta persoonallisen, erilaisen. Pidän myös siitä kuka olen, mutta se on vaatinut tutustumista itseeni. Tuntemaan ja tunnistamaan omat mieleni heikkoudet ja vahvuudet. Olen oppinut hyväksymään heikkouteni ja tehnyt niistä vahvuuksia, valjastanut ne omaan käyttööni. Tällöin myös sanana ’heikkous’ on todella harhaan johtava, sillä eiväthän ne ole enään heikkouksia, jos en niitä itse laske sellaisiksi, sillä kukaan muu ei sitä voi puolestani tehdä. Ei kukaan muu voi määritellä mihin olen kykenevä ja mihin en. Joten sanonkin, että minulle on erilaisia luonteenpiirteitä. Kaikki eivät pidä kaikista piirteistäni, mutta se onkin heidän ongelmansa, ei minun. Minä hyväksyn sen, että kukaan ei ole täydellinen, en edes minä.
Parisuhteessa nämä piirteiden erot korostuvat, kun yritetään sovittaa elämän tapoja ja rytmejä yhteen. Tämän vuoksi totesin, jos ei osaa rakastaa itseään, kuinka osaisi rakastaa toista.
Parisuhteiden suurin synti on halu yrittää muuttaa toista, halu muokata toinen itselleen sopivaksi. Oli se sitten tyytymättömyyttä puolison ulkonäköä tai luonteen piirteitä kohtaan, se on aina yritys muuttaa toista. Jos parisuhteessa, jossa sanotaan rakastavamme toisiamme, rakastaisimme oikeasti ehdoitta, vältyttäisiin paljolta mielipahalta. Tosiasia kuitenkin on, että toista ei voi muuttaa. Ainoastaan itseään ja omaa suhtautumistaan asioihin voi.
Tunnistan edellisistä parisuhteistani tämän kaiken, halun ja tarpeen muokata toista, niin itsestäni kuin silloisista puolisoistanikin. Sen lisäksi tunnistan oman miellyttämisen tarpeeni, haluni hakea hyväksyntää mukautumalla toisen kohtuuttomiin vaatimuksiin siitä millainen minun tulisi olla. Kohtuuttomiin, koska en ollut sellainen. Kohtuuttomiin, koska kukaan ei voi olla muuta kuin on. Näinä vuosina kadotin itseni. Kadotin sen ihmisen, joka itse olin halunnut olla ja joka melkein olin ollutkin, mutta johon en koskaan saanut mahdollisuutta, koska kielsin sen itse itseltäni. Pidin itseäni niin huonona, että ajattelin muiden tietävät paremmin mitä minun tulee olla. Ajattelin, että olen olemassa, jos olen sellainen kuin muut haluavat minun olevan.
Aivan yhtä helposti kuin itsensä voi kadottaa, voi itsensä myös löytää. Minä löysin itseni. Minulla se vaati aikaa, itseinhoa, masennuksen, sairaalan suljetunosaston sekä ympärilleni ihmisiä, jotka hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olin kullakin hetkellä. Tämän kaiken keskellä tutustuin itseeni. Ymmärsin kuka olen, mistä tulossa ja minne haluaisin mennä. Hyväksyin itseni, enkä enään yrittäisi muuttaa toista tai itseäni jonkun muun tarkoitusperien mukaan.
Olen oikein hyvä juuri tälläisenä, mutta se ei tarkoita, ettenkö haluaisi silti kehittää itseäni. Haluan olla lempeämpi, tyynempi, positiivisempi ja oppia hallitsemaan stressiä paremmin. Haluan pitää kroppani tälläisenä kuin se on, mutta odotan innolla iän mukanaan tuomia elämän juonteita kehossani, jotka muistuttavat siitä, että olen elänyt täysillä ja nauttinut ajastani.
Haluan elää ja rakastaa. Haluan rinnalleni ihmisen, joka hyväksyy itsensä ja minut juuri sellaisina kuin olemme. Ihmisen, jonka kanssa voin kehittyä yhdessä, kumpikin omilla ehdoillamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti