Kiova, Ukraina

"Miksi teidän pitää mennä juuri Ukrainaan?!? Eikö mikään muu kävisi??" 

- Äiti-

"Älkää menkö metroon! Yhden matkan aikana lähtee kaikki lompakosta alkaen!" 

- Keski-ikäinen mies lentokoneessa -

"Ukrainaan? Miksi? Mikä teitä vaivaa?" 

- Työkaveri -

"Hulluja molemmat! Minä en ainakaan ikinä!" 

- Kaveri - 

"Älkää nousko taksiin lentokentältä, ne ovat mafian omistuksessa ja kynivät teidät puhtaaksi." 

- Mies lentoasemalla -

Näillä eväillä siis ihmiset saattelivat meidät matkaan. Voin sanoa suoraan, että Ukrainaan menessä pelotti ihan helevetin paljon enemmän kuin sieltä pois tullessa. Todellisuudessa emme myöskään ehtineet nähdä kuin vain pienen palan Kiovaa, tuota 5 miljoonan asukkaan kaupunkia, sillä välilaskumme oli molempiin suuntiin vain 20 tuntia. Tästä huolimatta emme pelänneet kertaakaan koko 40 tunnin maassaolon aikanamme ja jännistystäkin oli matkassa juuri sopivasti.

Bussin ikkunasta (Polit - AirportBus vie suoraan Boryspilin lentokentältä päärautatieasemalle 40 hryvnialla) sai mukavan yleiskatsauksen Kiovasta sekä paikkallisesta luonnosta tunnin matkalla lentokentältä rautatieasemalle. Mielestäni kaupunki oli hyvinkin perinteinen Neuvostoliiton hallinnassa ollut kaupunki. Talot olivat vanhoja ja suhteellisen rumia laatikoita seinät täynnä ilmastointi laatikoita, joita muuten tuntui olevan kerrostaloissa joka huoneistossa omansa. Kerrostalot olivat myös huikean korkeita, enkä valehtele sanoessani, että en uskaltaisi asua yhdenkään huipulla saati alimmissa kerroksissa. Toisaalta jos olisi pakko: sortuisitko korkealta vai haluaisitko koko rakennuksen niskaasi? Sitä voi pohtia.

Ensimmäisellä vierailullamme joku veri-bisi-bisnesmies päätti "pelastaa" meidät pahalta maailmalta ja otti meidät Kiovan lentokentällä siipiensä suojaan. Hän neuvoi meille taksi kulttuuria ja kertoi tuntevansa kaikki kuskit täällä, sillä olihan hän Koneykkösen toimitusjohtaja tai jotain vastaavaa. Hyppäsimme siis ventovieraan suomalaismiehen perässä tunnuksettomaan mustaan "taksiin", jossa ei ollut mittarin mittaria, ainoastaan gps-laite, joka ei löytänyt hostelliamme kartalta. Oikea katu sentään näytti löytyvän. Tässä kohtaa ehkä vähän jännitti ensimmäisen kerran, varsinkin kun bisnesmies tuli kysyneeksi varmistimmeko ennen lähtöä, että hostellimme on oikeasti olemassa.

"Öh... ei tullut mieleen".

Loppumatka keskustaan menikin siis vähän jännitellessä ja kohteliaita hyminöitä suusta päästellen bisnesmiehen retostellessa tiedoillaan ja saavutuksiillaan. Olihan hän sentään auttanut meitä ja maksoi vielä puolet taksistakin. Sain pomittua itse-hypetyksen seasta myös muutamia mielenkiintoisia tiedon muruja. Valkoiset taksit ovat todellakin mafian omistamia ja kuskit joutuvat maksamaan suurimman osan tienesteistään mafialle, mikä tekee kilometri hinnoista korkeita. Ukrainalaiset ovat myös aina puhelimessa, aina. Tämä tulikin hyvin selväksi seuraavalla lennolla Kyprokselle; hyvä että kone oli edes maassa, kun koko koneellinen ukrainalaisia jo pälisi puhelimissa. 

Päädyimme kuitenkin lopulta oikealle kadulle ja löytyihän se hostellikin sieltä. Tosin pienen etsiskelyn jälkeen, sillä kyltti oli ehkä pienin koskaan näkemäni. Sisäänpäästyämme kaikki epäilykset kuitenkin haihtuivat. Bumba hostelli oli pieni ja vaatimaton, mutta sitäkin kotoisampi. Hostelli pyörittivät nuori pariskunta, Viktor ja Natalia, jotka olivatkin enemmän kuin avuksi meille paikallisen valuutan puuttuessa ja iltapalan etsinnässä.

Nukuimme 8 hengen huoneessa, mikä sopi vallan mainiosti yhdelle yölle. Kaikki muut asukkaat tuntuivat olevan ukrainalaisia ja näin meidänkin oletettiin olevan. Jäimme miettimään, että kaikki muut asukkaat saattoivat hyvinkin olla omistaja parinkunnan ystäviä. Innostus olikin siis suuri, kun kuulivat meidän olevan Suomesta.

Kaupungilla kävimme illalla kävelemässä sen verran, että löysimme läheisestä marketista ilta- ja aamupalatarpeet. Marketissa koimme sen toisen jännittävän hetken, kun paikallinen narkkari yritti ilmeisesti varastaa jotain ja suuttui vartioille kun jäi  housut kintuissa kiinni. Tämän siis päättelin itsekseni ymmärtämättä sanaakaan käydystä huuto-keskustelusta.

Hyvin nopeasti kävi myös ilmi, että punaisia päin ei kannata kävellä ja vihreilläkin kannattaa varmistaa molemmat suunnat kolmeen kertaan. Tämä siis sen jälkeen kun keskellä kaupunkia aavistuksen urheilullisempi auto ampaisi kuin luoti ohitsemme toinen samanmoinen kannoillaan. Olo oli kuin olisi tipahtanut suoraan keskelle Need For Speed -peliä. Myöhemmin näitä ääntänopeampia kuskeja näkyi niin kaupungin kaduilla kuin moottoritielläkin.

Vastapainona rumille ja ankeille neuvosto-rakennuksille näkyi myös kauniita kappeleita ja taidokasta muotoilua, joihin oli selkeästi haettu vaikutteita muista vauraista kaupungeista aina Aasiaa myöten.

Kiovassahan kuitenkin rahalla voi saada ihan mitä vain, sillä kaikki on ostettavissa. Siis ihan kaikki.

Savonlinnan oma Mordorin piippu tuntui kovin pieneltä ja ympäristöystävälliseltä verrattuna näihin keskellä kaupunkia oleviin tuhnuttajiin. En välttämättä itse pitäisi ikkunoita auki viereisissä taloissa.

Loppujen lopuksi siis selvisimme hengissä ja monta kokemusta rikkaampina takaisin kotiin. Tosin viimeinen lento Kiovasta Helsinkiin omasi pienen jännitys elementin, kun vasta hampaidenpesun jälkeen Viktor muisti mainita, että hanavesi oli muuttunut edellisenä päivänä keltaisen-ruskeaksi ja oli käyttökelvotonta ja että vedestä tulisi vatsaoireita. Noh, Jennillä möllersi mahassa koko kotimatkan ja minä ripuloin kaiken mitä suuhuni koitin laittaa. Mutta olen silti ylpeä vatsastani, että aloitti vittuilun vasta kotimatkalla. Bulgariassa kuitenkin oksensin ja ripuloin koko viikon.

Luulen tämän pienen visiitin Kiovaan riittävän kyseisestä miljoonakaupungista, mutta Ukraina yleisesti jäi kiinnostamaan ja uskonkin matkustavani vielä sinne, mutta tällä kertaa maaseudulle.

Djakuju!

Be a Fan