... ovat olemassa vasta kun ne sanoo ääneen.
Katsoin eilen illalla ohjelmaa, fiktiivistä sellaista, mutta todella koskettavaa ja syvälle tunkeutuvaa kaikkine juonen käänteineen.
Ohjelmassa kutakuinkin ikäiseni tyttö yritti selvittää mitä hänen äidilleen oli tapahtunut, sillä hänellä itsellään ei ollut minkäänlaisia muistikuvia äidistään. Tyttö kun oli monet vuodet luullut, että äiti oli kuollut hänen ollessaan pieni lapsi, mutta sattuikin vahingossa kuulemaan äitinsä jättämän vastaajaviestin, joka todisti muuta.
Tämä vastaajaan jätetty viesti palautti tytölle osan muistoista äidistään, kuinka äiti oli ollut mielisairaalassa ennen kuolemaansa ja kuinka he olivat leikkineet äitinsä kanssa järvessä. Viimeinen käänne, ennen esitysajan loppumista ja minun nukkumaan menoani oli, kun hän vaistonsa johdattamana löysi äitinsä.
Äiti silitti toista lasta puhellen hiljaa "Ei hätää, äiti on tässä, kaikki on hyvin". Samalla hetkellä tytölle palautuivat kaikki lapsuuden trauman blokkaamat muistot yhtenä hyökynä. Kuinka hänen äitinsä oli samalla tavalla tyynnytellyt häntä kantaessaan tyttöä syvemmälle ja syvemmälle järveen ja lopulta painaessaan tytön veden alle aikomatta päästää irti.
Tilanne oli todella karmiva keskellä yötä ja voin sanoa tärisseeni vielä oman peitonkin alla tämän valtavan tunnelautauksen ja pahoinvoinnin aallon jälkimainingeissa.
Tämä kaikki sai minut kuitenkin pohtimaan asioita aivan uudella tavalla ja siksikin tänä aamuna olin valmis väistämättömään.
Varasin sittenkin sen ajan psykalleni.
Onnistuin kaivamaan jostain mieleeni ja tietoisuuteeni aihealueita omasta menneisyydestäni, joita en ole koskaan ääneen sanonut ja jotka olen halunnut unohtaa. Nyt ne kuitenkin hyökyivät tietoisuuteeni, kaikki muistot kerralla. En voinut enään siirtää niitä syrjään, oli aika puhua asiasta.
Tiedän joku päivä olevani valmis puhumaan avoimesti näistä muistoista, mutta vielä minulla ei ole voimia siihen. Nyt pyörät lähtevät pyörimään askel kerrallaan ja ensimmäinen askel onkin myöntää ääneen näiden muistojen ja niiden luonteen todellinen muoto ja olemassaolo.
Päästää irti syyllisyydestä ja häpeästä,
tunteesta,
että kaikki on ollut omaa syytäni.
Kun antaa ajatusten ja muistojen tulla yrittämättä estää niitä, palaset alkavat loksahdella paikoilleen, näyttäen koko kuvaa siitä mistä kaikki on alkanut, mikä on ruokkinut tätä polkua ja mihin se on johtanut.
*******
Tämän kappaleen soidessa ulkona levittäytyvä talvi-ilta on lähes hypnoottisen kaunis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti