Sitä jotenkin kuvittelee, että kaikki maailman pahuus ja elämän julmuus ovat tuolla jossain. Ei sitä kuvittele, että se pahuus saapuisi omaan elämään, että sen joutuisi kohtaamaan. Ei ajattele, että se olisi otettava vastaan, hyväksyttävä, käsiteltävä ja sitten vielä olisi osattava päästää irti.
Niin minäkin lapsellisesti ajattelin, kun "pahin" tapahtui, että kaikki järjestyy. Että ei tässä oikeasti ole kellään mitään hätää. Että kyllä me tästä selvitään.
Niin.
Ajattelin näin, en koska uskoisin niin kovasti huomiseen, vaan koska en ymmärtänyt asian vakavuutta. Enkä usko vieläkään ymmärtäväni kaikkea kaikessa laajuudessaan ja tuskin tulen ymmärtämäänkään.
Joka päivä minua pelottaa enenemmän ja enemmän, sillä joka aamu kun herään ja asiat eivät ole muuttuneet parempaan, ymmärrän pala palalta enemmän. Joka aamu pelottavalla tavalla ymmärtää paremmin sen, ettei oikeastaan edes kykene vieläkään käsittämään kunnolla miten vakava tilanne on, vaikka ymmärtää toki tilanteen vakavuuden.
Luulee ymmärtävänsä kaiken vaikkei tiedäkään yhtään mitään.
Suurin haaste tuleekin kai olemaan oman elämän jatkaminen, sydäntä varjostavasta huolesta huolimatta. Että pystyy elämään sen mahdollisuuden kanssa, että mikään ei palaa enään koskaan ennalleen.
Uskon myös, etten ole aiemmin oikeasti pelännyt kenenkää läheiseni puolesta.
Onhan monelle ihmiselle, jonka tiedän, tapahtunut kaikenlaista. Se ei vain ole koskettanut minua aidosti, enne kuin nyt, kun on aidosti ja avoimesti jakanut sydämensä jonkun kanssa.
*****
Tänään on 1.1.2013 ja olin kuvitellut aloittavani vuoden aivan toisella tavalla, vaan toisin kävi. En ole myöskään koskaan pelännyt näin paljon ottaa vastaan sitä, mitä tämä vuosi tuo tullessaan. En kuitenkaan voi perääntyä meneeseen, tuttuun ja turvalliseen, vaan minun on jatkettava eteen päin. Kohti tulevaa, elämän julmuuden kanssa käsikädessä.
Läheisille kiitos, etten ole yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti