Vanha puutalo vanhan kaupungin keskellä.
Istun vanhan ystäväni vanhan keittiön vanhalla tuolilla. Kaikki tässä vanhassa talossa on yhteen sopivan vanhaa ja nostalgista. Tämä vanha talo on täynnä ihmisiä. Täynnä ystäviä, joille minulla ei kuitenkaan ole mitään sanottavaa.
Kuten tavallista, kulutan aikaani tarkkailemalla muita. Tutkimalla heidän eleitään ja olemustaan. Kuuntelen heidän sanottaviaan ja vastaan, jos joku sattuu mustamaan läsnäoloni. Lopulta tilanteen kartoituksen jälkeen liikahdan. Istuudun moneen tarkailuni tuloksena hedelmmälliseltä vaikuttavaan rinkiin keskustelun toivossa. Huomaan kuitenkin yhden yhdistävän tekijän näissä kaikissa keskusteluissa, jotka käydään ihan eri ihmisten välillä. Keskustelut kääntyvät jossain vaiheessa aina muiden arvosteluun. En edes puhu yleisestä arvostelusta, vaan juhlavieraiden keskenäisestä kritiikistä toisiaan kohtaan. Istun siis hiljaa miettien ja kuuntelen muiden mielipiteitä siitä, kuka on jonkun mielestä liian sekaisin ja kuka on niin sekaisin, ettei tiedä itsekään mitä puhuu. Kuka oli outo ja näki jonkun tiedon mukaan hallusinaatiooita ja kuka ei ollut tarpeeksi sosiaalinen. Mitä näihin nyt voisi sanoa? Ei niin yhtään mitään.
Istun siis hiljaa, sillä kaikki tietävät, että humalaiselle faktojen kertominen on sama kuin opettaisi sikaa lukemaan. Täällä säkkituolissa, huoneen pimeimmässä nurkassa, tarkkailen ihmisiä ja kummastellen pohdin kaikkea näkemääni. Kuinka he huutavat ja nauravat, ärisevät ja pätevät. En kuitenkaan pysty eläytymään heidän iloonsa saati ilakoitiinsa. Sillä minä odotan.
Odotan hänen saapuvan. Luulen odottaneeni jo ikuisuuden, enkä ole lainkaan varma, kuinka kauan minun on vielä odotettava. Hän lupasi saapua ja minä uskoin häntä. Uskoin ja nyt odotan.
Luulen, että hän, joka vannoitti minua jäämään, jotta näkisi minut, ei taidakaan saapua. Luulen, että kaikella on rajansa ja minun rajani menee tässä.
Kiitos ja hyvää yötä.
Päässäni pyörii nyt kaiken jälkeen useita kysymyksiä vailla suurempaa järjestystä tai vastausta. Mietin mikä saa ihmisen sokeasti luottamaan toiseen? Miksi sitä haluaa viimeiseen asti uskoa toiseen ihmiseen? Miksi elämä muokkaa toisista kyynisiä ja keneenkään luottavia ja toisista sinisilmäisiä ja hyvää uskovia hölmöjä? Mitä tapahtuu kun ääripään edustajat ajautuvat tekemisiin keskenään? Katsooko kyyninen ihminen maailmaa niin kyynisesti, että näkee edessään seisovan sinisilmäisen hölmön vain potentiaalisena valehtelijana ja unohtaa yksilön persoonan tai uskooko sinisilmäinen pureskelematta kaiken kyynisen puheen ja luulee kaikissa olevan jotain hyvää? Kuinka monta kertaa sinislmäistä hölmöä voi kusettaa, ennen kuin tämä muuttuu kyyniseksi ihmisten suhteen? Tai voiko kyynikkö oppia näkemään ihmisissä hyvää?
Paljon kysymyksiä vailla yhtäkään varmaa vastausta. Ainut mitä voin sanoa tietäväni varmuudella on se, että olen sinisilmäinen hölmö, joka uskon aina ihmisistä hyvää. Olen myös sinisilmäinen hölmö, joka on törmännyt tarpeeksi moneen kyyniseen ihmiseen, jotta uskallus luottaa muiden sanoihin ja tekoihin, on rapistunut ja kuihtunut pikkuhiljaa vain hijaiseksi ja salaiseksi toiveeksi syvälle sieluni sopukoihin. Täällä syvällä sielussani ja maailmalta piilossa, elätän toivetta ja uskoa ihmisten hyvyydestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti