Mistä suru tulee? Me kaikki tiedämme syyt ja henkiset seuraukset surun tunteesta. Mutta mistä tulee suruntunne? Se kuristava ote rinnan ympärillä joka musertaa ja saa palan nousemaan kurkkuun. Palan, joka tukkii sanoilta pääsyn ulos. Sen värisevän tunteen, joka kiirii pitkin tuntoasi ja saa silmät täyttymään kyynelistä. Kyynelistä, jotka kerran silmänreunan yli päästyään tippuvat loputtomana norona poskillesi ja siitä alas leukaan ja kaulalle. Viimein kyyneleet kastelevat koko rinnuksesi ja olet valmis taistelemaan tai juoksemaan. Totuus kuitenkin on, että tarpeeksi monta kertaa hävittyään ja lähdettyään juoksemaan, sitä tavallaan alkaa turtua ja tottua juoksemiseen, häpeeään, itseinhoon ja lopulta häviämiseen. Tällöin ihminen hyväksyy alemmuutensa. Hän hyväksyy hiljaa mielessään, ettei voi koskaan voittaa. Voittaa kyynelien musertavaa voimaa, voittaa palaa kurkussa, joka tukkii kaikki sanat ja saada vapautta puolustaa itseään. Minä tiedän tämän, sillä minä luovutin. Luovuin ajatuksesta, että kykenisin koskaan puolustamaan itseäni ja olemaan kyyneliä vahvempi. Surua vahvempi.
Mitä voi tehdä luovutettuaan? Alemmas ei ainakaan voi mennä tässä loputtomassa itseinhon suossa. Kun aika koittaa ja on päätöksen hetki ja valitset juoksemisen. Juokset pois koko tilasta, ajasta ja paikasta. Näin kukaan ei voi koskaan satuttaa tai päästä näkemään tuskaasi, joka lopulta johtuu omista kyynelistäsi kuin toisen sanomisista. Tällöin voit elää surutta ja olla kohtaamatta ongelmiasi. Elää vailla syvempiä ihmissuhteita ja alituisessa pelon aiheuttamassa valppaudessa haistellen uhkaavia tilanteita. Tälläistä ihmistä maailma katsoisi pelkurina, eikä sitä halua enään itseinhon kaveriksi. Entäpä siis jos jää taas kerran, tietäen oman tuhonsa tulon yhtä varmasti kuin kevään tulon pitkän talven jälkeen? Mitä tapahtuu, jos kyyneleet vierivät kastellen kasvosi ja rintasi, mutta päätät jäädä? Totuus on tarua ihmeellisempää, sillä tilanteet menevät ohi. Tavalla tai toisella. Kun tilanne on ohi, ei ole kalvavaa epätietoisuutta sisällä vielä keskeneräisestä tunteesta. Se tunne on jäänyt hautumaan mielen sopukoihin muodostuen ajatuksiksi ja sanoiksi, kunhan siihen on valmis. Kunnes on valmis käsittelemään asian objektiivisesti. Jäljelle jää siis ainoastaan itseinho siitä, että antoi toisen tuoda kyyneleet esiin. Antoi toisen ihmisen loukata itseään.
Voin kertoa, että itseinhon kanssa oppii myös elämään. Inhoan itseäni joka kerta, kun joku muu saa houkuteltua kyyneleeni esiin, mutta en voi syyttää siitä huonoja verbaalisia lahjojani tai herkkyyttä tai vivahteikasta hormonikiertoa. Sillä aina kun nosta syyttävän sormensa jotakin kohden, osoittavat kolme muuta sormea itseä. Minun itseni on siis opittava puolustamaan itseäni ja seisomaan omana muurinani taistelutantereella. Ehkä huvittavaa tässä on se, että kun katson omaa historiaani taaksepäin, voin vain todeta elämän tosiaan yrittäneen nujertaa todenteolla. Mutta kappas vain! Täällä sitä kuitenkin edelleen ollaan. Samana herkkänä ja hauraana ihmisenä, mutta huomattavasti tiheämpänä.
Ehkäpä jos maailma muuttuisi jonakin päivänä ja kyyneliä ei pidettäisi enään heikkouden ja huonommuuden merkkinä, voisin minäkin sallia itselleni kyyneleet. Jos jonakin päivänä olisi luonnollista näyttää tunteensa ja olla juuri sellainen kuin on, ilman ulkopuolisia paineita. Aika jolloin ei paheksuttaisi ihmistä, joka ei aina saa pidettyä tunteitaan tiukassa kurissa. Aika jolloin kyyneleistä märkää ihmistä ei katsottaisi halveksien vaan jota halattaisiin ja jonka kyyneleet yhdistyisivät omiisi.
Mitäpä jos se aika olisi nyt, jos et välittäisi muiden mielipiteistä? Mitäpä jos kyyneleet olivat ihan ok?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti