Toisilla ihmisillä ei tapahdu mitään vahinkoja ja he ovat äärettömän huolellisia ja huolehtivia. Toisilla taas säheltäminen on verissä, vaikka sitä miten yrittäisi olla huolellinen ja huolia. Minä voin ylpeänä sanoa kuuluvani säheltäjien jaloon kerhoon.
Ihan sama mitä teen, toistan aina samat kaavat; jos lähistöllä on jotain nestemäistä, kaadan astian 99% todenäköisyydellä tai jos on mahdollisuus kompastua johtoihin ja tiputtaa elektroniikkaa, minähän kompastun ja tiputan.
Tänä aamuna sähelsin taas. Heräsin aamu kuudelta, jotta ehdin toimittaa tilaustyön ennen koulun alkua. Olin äärettömän väsynyt ja pahoin voiva, joten herätin itseni vihreänlinjan kahveilla ja lähdin polkemaan hyiseen ja "yllättäen" tuuliseen (täällähän tuulee aina) aamuun. Kun pääsin koululle, minulle selvisi, että kurssi on jo loppunut ja läsnäolotunteja ei enään ole. Eli eikun takasin kotiin juomaan lisää kahvia.
Mielestäni, en voi kuitenkaan enään tehdä muuta kuin nauraa itselleni ja taidolleni, sekä siivota tarvittaessa jälkeni.
ps. aamun piristys arkistoista:
"Ensimmäinen krapula
Celinan päätä jomottaa ja olokin on tokkurainen. Hän olisi halunnut koskettaa päätään, mutta käden nostaminen tuntuu liian vaativalta. Pelkkä ajatteleminenkin tuntuu ylivoimaiselta. Mitä oli tapahtunut ja missä hän oli? Hän tunsi makaavansa jonkinlaisessa poterossa, jossa mahtui olemaan vain kippurassa. Jostakin korkealta katosta valui lämmintä vettä hänen päälleen.
Celina kokoaa kaiken voimansa ja kohottautuu istumaan, mikä saa vain pääkivun yltymään entisestään. Hän yrittää katsella ympärilleen, mutta näkee vain utuisia hahmoja. Hän istuu valkeassa laatikossa, neljän lasiseinän ympäröimänä. Ylhäällä katossa on samanlainen valkea laatikko, mutta sen keskellä on jonkinlainen hana, josta valuu vettä hänen päälleen.
Celina pesee kasvonsa vedessä, karkoittaakseen tokkuraa. Avatessaan seuraavaksi silmänsä, ei näky ole kaikkein kannustavin. Pieni ajatus silmien uudelleen sulkemisesta välähtää hännen mielessään, mutta hän karkottaa sen yhtä nopeasti kuin se oli tuulutkin. Celina ottaa lasiseinästä tukea noustakseen seisomaan, hän tuntee lasiseinän uurteet kämmnensä iholla. Katsoessaan tarkemmin uurteita, käsittää Celina niiden olevan syviä ja tuskan aiheuttamia raapimisjälkiä. Ilmeisesti edellisien vieraiden tekemiä.
Celinan yksityinen koppero on piemeässä huoneessa. Huone on valtava ja näyttää jonkinlaiselta laboratoriolta. Huoneen seinustat ovat täynnä samanlaisia lasikoppeja. Kopeissa erottuu eri kokoisia ja muotoisi ruhoja. Celina käsittää, että kopeissa on kaikkien lajien edustajia aina yksisarvisista ja maahisista kuunlapsiin. Se mikä saa Celinan veren seisahtumaan ja raivon sekaisen surun nousemaan kurkuun, ovat kaikki nuo piuhat ja johdot, joihin olennot on kytketty. Olennot kärsivät silminnähtävästi.
Celina päättää, ettei jää odottelemaan omaa vuoroaan, vaan ryhtyy hakkaamaan ja potkimaan lasi seinää. Ainoa näkyvä lopputulos ovat mustelma ja ruhjeet hänen raajoissaan. Jonkin aikaa poteroaan katseltuaan, hän lysähtää istumaan kopin pohjalle. Ei hän pääsisi ulos.
Ei. Hänestä tulisi yksi noista avuttomista olennoista lukuisien lasikaappien rivistössä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti